sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Kuulen sinut

On kulunut taas pari päivää siitä, kun viimeksi näit hänet. Ja jos mahdollista, olet miettinyt häntä entistäkin enemmän. Ne silmät. Niiden kuva ja niiden aiheuttama tunne vain takovat sinun mielessäsi kuin päänsärky, joka ei tahdo väistyä. Tosin tuo tunne ei ota kipeää, lähinnä se vain saa sinut todella hämmentyneeksi.
Mutta se kosketus. Miten jonkun toisen ihmisen kosketus voi tuntua niin erilaiselta? Miten jonkun kosketus voi oikeasti saada sinun kädestäsi sen kohdan, johon hän kosketti sinua, kihelmöimään ja lopulta, kun se kihelmöinti lakkaa, se kohta sinusta tuntuu aivan erilaiselta kuin muu kehosi. Se vain tuntuu elävämmältä. Et osaa selittää sitä millään muulla tavalla.
Hän vetää sinua puoleensa. Se on selvää. Ketä hän ei vetäisi puoleensa? Hän on kaunis, eikä hän ole tavallinen. Miksi hän ei kiinnostaisi sinua?
Kävelet asunnossasi ympäriinsä ja mietit, uskaltaisitko pyytää häntä vaikka kahville. Tai elokuviin. Tai edes jotain. Ovikellosi soi. Kuka ihme soittaa ovikelloasi keskellä yötä? Mietit mielessäsi, että uskottavasti se on joku sinun humalainen kaverisi, joka ei vain jaksa lähteä kotiin asti ja tahtoo yöpaikan. Onhan sentään perjantai-ilta.
Hän seisoo sinun ovesi takana. Päällään pelkästään musta silkkinen yömekkonsa.
"Hei, anteeksi että mä häiritsen sua keskellä yötä, mutta ei tiennyt kenen muukaan oven taakse mennä."
Katselet häntä hämilläsi, hän on samanlaisessa varustuksessa liikkeellä kuin silloin kerran, kun hän tuli pyytämään sinulta kahvinpuruja. Ei sukkia, ei muita vaatteita kuin tuo mekko.
"Tule sisään", sanot hänelle. Hän kävelee suoraan pöytäsi ääreen, kyselemättä sen kummemmin lupaa. Kuin hän olisi ollut sinun luonasi kymmeniä kertoja aikaisemminkin.
"Mä olin haukkaamassa vähän raitista ilmaa tossa parvekkeella, kun sit yhtäkkiä joku ylemmän kerroksen asukas käveli mun asunnon oven ohi ja sulki sen. Se kai luuli, et olin lähteny jonnekki ja jättäny sen vahingos auki, vaikka oikeesti se oli vaan sen takii auki, ku en aatellu viipyä kauaa, enkä jaksanu ottaa avaimia mukaan."
Ajatuksesi vaeltavat. Tänään on lauantai. Huoltomies on töissä vasta maanantaina.
"Joten jos vaan millään mahdollista, niin saisinko mä jäädä sun luokses yöksi? Mä voin nukkua vaikka lattialla maton päällä jos ei oo patjaa. Tai jos tiiät jonkun sun tutun, jonka luokse vois mennä."
Hän. Tuo nainen. Sinun luoksesi yöksi? Totta hitossa!
"Joo tottakai sä voit jäädä. Ja sä saat nukkua ihan tossa mun sängyssä, jos vaan tahot. Mä voin ottaa patjan tuolta kaapista."
"Kiitos ihan hirveen paljon!" Hän kiittää, ojentaa kätensä pöydän ylitse ja puristaa sinun kättäsi hymyillen.
Sinun kättäsi kihelmöi jälleen.
"Mä voin kyl nukkua ihan sun lakanoilla, niin ei tartte niitä mun takia vaihtaa."
Sinä hymyilet hänelle, ja kaivat itsellesi patjan kaapista. Sinun sydämesi ei osaa rauhoittua. Hän aikoo nukkua sinun luonasi.
Menette nukkumaan, hän toivottaa sinulle hyvää yötä.
Pyörit patjallasi, etkä saa unta. Tuo ihmeellinen nainen on vain parin metrin päässä sinusta. Miten sinä voisitkaan saada unta.
Olet torkahtanut, heräät siihen, kun joku hiippailee keittiössä. Nouset istumaan, ja katsot, mikä siellä on.
"Ai sori, mä kävin vaan vessassa", hän sanoo. Hän epäröi hetken, kunnes jatkaa: "Haluaisitko sä tulla mun viereen nukkumaan? Toi iso sänky tuntuu niin oudolta yksin."
Räpyttelet silmiäsi. Onko tämä unta? Pyysikö hän juuri sinua nukkumaan hänen viereensä. Hän ojentaa kätensä ja sinä tartut siihen. Kihelmöinti alkaa taas. Nouset ylös ja menet hänen viereensä makaamaan. Koitat olla herrasmies ja antaa hänelle tilaa nukkua, mutta hän painautuukin sinun kylkeesi kiinni. Joka ikistä kohtaa, mitä hän omalla vartalollaan koskettaa, alkaa kihelmöidä.
Ja tässäkö pitäisi muka yrittää nukkua, ajattelet itseksesi.
"Noh, onhan sitä pahempiakin tapoja valvoa", hän kuiskaa.

Ihosi alla

Kun olet keittämässä aamukahvia asunnollasi, kuulet ovikellosi soivan. Ihmettelet, kuka ihme olisi näin aikaisin ylhäällä kuin sinä. Jupiset mielessäsi, että jos siellä on Jehovan todistaja, niin heität kuumat kahvisi hänen päälleen.
Avaat oven. Hän seisoo sinun ovellasi.
"Hei, anteeks et mä oon sun ovellas näin aikaisin, mut arvelin, et sä oot jo hereillä."
"Hyvin arvattu", sanot tapaillen edes jonkinlaista hymyä kasvoillesi peittääksesi hämmästyksesi.
Hänellä ei ole päällään muuta kuin musta silkkinen yömekko, joka on juuri ja juuri soveliaan näköinen. Hänen hiuksensa ovat hiukan pörrössä ja hänellä ei ole edes sukkia jalassa.
"Aattelin vaan kysyä, et oisko sulla kahvia, kun mulla ei näköjään oo ja mun on pakko saada mun aamukahvit, eikä tässä lähellä vielä oo kauppaa auki, et voisin sieltäkään hakee"
Hän katsoo sinua niin suloisesti. Miten voisit olla antamatta hänelle muutamaa mitallista kahvinpuruja?
"Joo, tuu sisään vaan", sanot hänelle ja jatkat: "kuinka monta mitallista sä tarttet?"
Hän sipsuttaa sievästi sisään. Kuin jokin iso kissapeto. Hän kävelee niin viehkeästi, mutta jos hän tahtoisi, hän voisi milloin tahansa hyökätä, jos tilanne kävisi hänelle liian uhkaavaksi. Ja miksi ihmeessä hän saa sydämesi lyömään noin lujaa?
"No kolme riittää varmaan ihan hyvin."
Otat mukin kaapista, mittaat siihen kolme mittaa kahvinpuruja ja ojennat kupin hänelle. Kun hän koskettaa sormiasi, niitä alkaa ikäänkuin pistellä. Hän katsoo sinua hämmästyneenä, mutta rauhoittaa ilmeensä nopeasti. Hän hymyilee taas, kiittää kahvinpuruista ja lähtee asuntoonsa.
Miksi tuo nainen on niin erilainen?

Teet töitä huoneessasi. Mutta et pysty keskittymään. Ajatuksesi palaavat aina siihen samaa pisteeseen. Sinun uuteen naapuriisi. Mietit uudelleen ja uudelleen hänen kaunista ulkomuotoaan. Hänessä ei vain näytä olevan mitään epätäydellistä. Hänen vartalonsa jokainen kaarre, jokainen viiva on kuin Michelangelon piirtämä. Täydellinen. Hänen silmänsä. Kuinka ne voivatkaan tuntua siltä kuin hän tietäisi kaiken mielessäsi liikkuvan asian. Sellaisetkin, joista sinullakaan ei ole mitään tietoa. Mutta eniten mietit sitä pientä hetkeä, kun teidän sormenne koskettivat. Oliko se vain sähköisku? Mutta kun se ei tuntunut sähköiskulta, mietit mielessäsi. Sähköisku ei tunnu kihelmöivältä, eikä sen tunne jää näin pitkäksi aikaa sinun kehoosi. Ihan kuin hänen kosketuksensa olisi herättänyt ne solut eloon, joita hän kosketti.
Lopeta jo, moitit iteäsi. Ei kenenkään kosketus voi saada mitään eloon. Pakotat ajatuksesi siirtymään työhön, olet muutenkin jäljessä aikataulusta.

On mennyt muutama päivä, etkä ole nähnyt häntä. Olet miettinyt häntä viime päivinä luvattoman paljon. Enemmän kuin miehen kuuluisi miettiä naapureitaan. Myönnät itsellesi, että tahdot nähdä hänet uudestaan. Etkä pelkästään tahdo, vaan sinulla on pakottava tarve nähdä hänet. Hän on liian erilainen sivuutettavaksi. Aivan liian erilainen. Kuka muu käyttäytyy kuin kissapeto?

Seuraavan kerran, kun näet hänet, sinä kirjaimellisesti törmäät häneen. Sinä olet herännyt epätavallisen myöhään ja siksi olet myöhässä töistä. Juokset portaita alas, etkä katso eteesi. Hän on samaan aikaan juuri astunut ovesta ulos ja on kääntymäisillään, kun sinä törmäät häneen.
"Anteeksi, anteeksi, kiire töihin", sinä sanot ja vasta sitten nostat katseesi. Hän.
Hän hymyilee sinulle ilkikurisesti ja sanoo: "Ei se mitään, mullakin on vähän kiire."
Sitten hän kokettaa kämmenellään sinun olkavarttasi. Ja tiedät, ettei muutaman päivän takainen pistely ollut kuviteltua. Mutta ei se ollut sähköiskukaan. Räpyttelet silmiäsi ja sanot, että sinun täytyy mennä.
Hän hymyilee ja sanoo: "Törmätään pian uudestaan."

Tuli ja jää

Sinä kävelet keskustassa, kuten aina tiistaisin. Istahdat tavalliselle paikallesi ja alat katsella ihmisiä. Etsit inspiraatiota. Tänään sinulle ei riitä tavallisuus. Haluat nähdä jotain, joka herättää sinun sisälläsi jotain eloon. Ei pientä kipinää, vaan palavan roihun. Toivot, että tänään tuo inspiraatio kävelee sinua vastaan.
Sinä nostat aurinkolasit nenällesi ja luot katseesi ihmisiin. Tavallisia. Tavallisia. Tavallisia. Ei mitään sellaista, jonka takia kannattaisi vaivautua. Istut odottaen monta tuntia, kunnes kyllästyt odottamiseen. Ehkä huomenna, sinä ajattelet ja nouset ylös.
Sitten näet kaukana jotain, joka kiinnittää sinun huomiosi. Istut paikallesi. Ja vain katsot, mikä tuo ilmestys on, joka lähenee sinua joka sekunti.
Alat tehdä havaintoja hänestä.
Hän on punaista ja mustaa. Hän on vaarallinen kuin veitsi, joka on sinun keittiölaatikostossasi. Yksikin pieni lipsahdus, ja joka paikka on täynnä pelkkää sekasortoa.
Sinä katsot häntä, kun hän kävelee sinun ohitsesi. Hänen huumaava tuoksunsa lumoaa sinut. Se on sekoitus merellistä tuulta ja mausteisia vivahteita, jotka häivähtävät ennen kuin ehdit tunnistaa, mistä siinä oli kyse. Hänen hiuksensa hulmuavat hänen liikkuessaan. Tuo kaunis kiharapilvi.
Katselet hänen vaatteitaan. Ne ovat mustat. Hänellä on niitein koristeltu nahkatakki. Musta lyhyt paita ja mustat korkeavyötäröiset nahkahousut. Kuinka joku voi näyttää noin hyvältä nahkahousuissa? Kysyt iteltäsi.
Hänen silmänsä eivät ole tavalliset. Ne aiheuttavat liian monenlaisia tunteita ollakseen vain silmät. Kun ne katsovat sinuun, sinä tunnet, kuinka joku kulkee lävitsesi. Hänen katseensa tuntuu siltä kuin hän näkisi enemmän kuin kukaan koskaan aikaisemmin. Ne polttavat. Ne ovat kylmät. Ne ovat hänen.
Tuo ilmestys kulki aivan liian nopeasti ohitsesi. Huokaiset ja kirjoitat kaiken muistiin ja lähdet kotiisi. Sinä sait inspiraatiota tuosta naisesta moniksi päiviksi.
Mutta se ei riitä sinulle, sinä tahdot nähdä hänet uudestaan. Et pelkästään siksi, että hän on niin älyttömän erilainen. Vaan myös siksi, että hän sai pitkään aikaan oikeasti jotain liikutettua sinun sisälläsi pelkällä sekunnin kestävällä katseellaan suoraan sinun silmiisi.

Seuraavana päivänä sinä istut taas vakiopaikallesi ja vain odotat. Odotat häntä. Odotat, että hän ei olisi vain turisti, vaan paikallinen. Sellainen, joka voisi uudestaan liikkua tätä katua pitkin.
Sinä odotat jälleen tunteja. Sinä tähyilet joka suuntaan, että voisit nähdä edes vilauksen hänestä. Siitä eilisestä satumaisesta olennosta.
Päivä alkaa jo olla lopuillaan, ja joudut toteamaan, että tänä päivänä sinulla ei ollut onnea mukanasi. Nouset seisomaan ja lähdet astelemaan kotiasi kohti.
Kun käännyt kotikadullesi, sinä näet hänet. Pysähdyt. Ja katsot.
Hänen hiuksensa ovat edelleen kiharat, hänellä on punaiset huulet ja punaiset kynnet. Hänellä on baseball takki ja sama eilinen musta lyhyt paita. hänellä on korkeavyötäröinen hame ja korkeat korkokengät. Hän ottaa lasit pois silmiltään ja alkaa kaivamaan laukkuaan. Hän ottaa avaimet laukustaan ja menee sisään sinun rappuusi.
Hämmästyt.
Asuuko tuo nainen sinun rapussasi? Kiirehdit rappukäytävään ja näet, kuinka hän katsoo sinuun päin. Kuin hän olisi odottanut, että sinä astut siitä ovesta sisään. Hän hymyilee sinulle valloittavasti ja sanoo: "Hei, kiva nähdä uusia naapureita."
Sinä vastaat hänelle jotain sen kaltaista kuin hei vaan. Et saa sanaa suustasi. Kuinka voisitkaan saada, koska tuo nainen on sata kertaa ihmeellisempi kuin eilen. Et tiedä, mistä se johtuu. Hänen ulkonäöstään, vai silmistään. Vai jostain ihan muusta.
Hän hymyilee sinulle ja jatkaa matkaansa ylöspäin. Sinä alat seurata häntä. Menet omaan asuntoosi. Suljet oven. Nojaat ovea vasten ja yrität hengittää syvään. Saiko hän todellakin sinun hengityksesi kiihtymään?
Tahdot nähdä hänet uudestaan.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Vapaus on paljon muutakin

Kun minä luulin tietäväni,
miltä vapaus tuntuu,
minä lähetin sen matkaan.
Lähetin matkaan kuin linnun,
joka ei palaa takaisin.

Luulin, että se on niin vähän
että se käsittää niin pienen osan
tästä maailmankaikkeudesta.

Se oli minun päämääräni,
kun ajelehdin siellä täällä,
ilman mitään kiintopistettä
mihin tarkentaa katseensa,
jota kohti suunnistaa,
kun kadottaa suunnan.

Kun se lipsahti käsistäni,
tajusin, että oikea vapaus,
oli koko ajan ollut se rengas,
jonka päällä ajelehdin meressä.

Kiinni pysyminen renkaassa,
oli se oikea vapaus,
jota minä tarvitsin.

Sinä tarjosit minulle renkaan,
sinä tarjosit minulle vapauden.