Kirjani

Entä jos alkaisin kirjoittaa vain itselleni ja kirjalleni. En sinulle, heille tai teille. En edes meille. Kirjoittaisin sielustani palasia paikkaan, josta kukaan muu ei voisi niitä lukea. Olisivatko tarinani erilaisia, jos tietäisin, ettei kukaan tule koskaan näkemään niitä? Tai että ne saisivat pysyä aina salassa.
Olenko rehellinen itselleni, jos joudun sensuroimaan lauseita kauniimpaan muotoon, ettei kukaan ajattele minusta toisin. Minunhan kuuluisi olla se hyvä ihminen. Ja niin minä olenkin, en minä toiseenkaan suuntaan ole menossa. Mutta minunkin sielussani on vielä niitä paloja, jotka tahtoisivat sanoa rumasti. Tahtoisivat kertoa pelottavia tai "vääriä" asioita, jotka toisten mielestä eivät sovi minun suuhuni.
Löytäisinkö jotain uutte inspiraatiota siitä, että tietäisin, että minun ei tarvitse kaunistella mitään. Ei mitään, eikä kenellekään?
Vai olisiko se sama asia kuin aloittaa anonyymisti jossain muualla, ilman kasvojani? Vai kaipaanko vain sitä, että edes kerran saisin sanoa paskaa rumemmin. Näetkö, en sanonut niitä sanoja äskenkään, vaan korvasin sen paskalla. Koska luulen, etteivät ihmiset hyväksy minua, jos näkevät, että joskus ajattelin toisin.
Onko se vain huumaa, joka huomenna tas katoaa?
Avasin uuden kirjan, päiväkirjan. Intiasta saapunut on täytetty loppuun viimeistä sivuaan myöten ja nyt käsissäni on isompi, kirjamaisempi päiväkirja. Ja paksumpi. Sen sain, kun valmistuin vihdoin lukiosta. Oppisinko joskus elämään niin luovaa elämää, että saisin kirjoittaa mitä tahansa ja se olisi juuri sellaista kuin olen aina haaveillut.
Se kirja tuijottaa minua kuin kaivaten sanoja sisäänsä. Minun käsialani vain ei ole kaunista. Entä jos kadotan ajatuksenjuoksuni sillä aikaa, kun yritän tehdä kirjaimista kauniita? Tietokoneen näppäimistöllä kaikki se on niin helppoa.
Minä aion ainakin yrittää. Yrittää olla ensi kertaa ehkä viiteen vuoteen kirjoittaa kaiken. Ennen blogeja. Ennen tätä. Ennen niitä.

Sydänverellä

Minua raastoi nähdä ne sängyt
vieri vieressä, kauniista puusta veistettynä
pienet valkoiset patjat niiden sisällä
ja jotkut suloiset pussilakanat peittojen päällä

Se nostaa kyyneleet silmiini
ja ahdistuksen rintaani
en voi kuin kääntää katseeni
ja kuvitella, etten koskaan nähnytkään niitä

Vatsassani on musta solmumöykky
jota ei avaa kuin haaveeni toteutuminen
Mutta entä jos se ei koskaan toteudukaan?

Tuntuuko minusta silloin aina tältä
että jokin minusta puuttuu
että en ole kokonainen
jollen saa sitä, mitä tahdon

Sisimpäni tuntuu tyhjältä
koska tiedän, että siellä voisi olla jotain muuta
kuin se typerä solmukasa
joka kiristyy vielä vähän tiukemmalle aina
kun näen jotain sellaista
jonka uskon kuuluvan myös minulle

Olen hokenut sitä monille kuukausien ajan
ei se oo väärin näyttää että sä oot rikki
ei se oo väärin kaivata asioita, joita et omista

Ja tänään olen itse samassa veneessä
ja uskon, että se on ihan *** väärin
ja etten saa kaivata mitään
mikä tekisi minut onnelliseksi

Hukkunut

"Jonakin päivänä sä saat kaiken sen, mistä oot haaveillut"
"Et sä voi luvata mitään sellaista"

Ja kuten me kaikki tiedämme, katteettomat lupaukset eivät koskaan johda mihinkään. Ja niistä jää jäljelle vain salassa itkettyjä kyyneleitä. Ja jos meiltä silti kaiken sen jälkeen kysytäisiin, tahdommeko uskoa unelmiin, me silti vastaisimme kyllä.
Me vastaisimme aina kyllä, koska olemme typeriä unelmoijia, jotka luulevat aina saavansa kaiken haluamansa, vaikka elämä olisi kohdellut kuinka kaltoin. Ja niin me uskomme ja hukuttaudumme yhä uudelleen ja uudelleen siihen valheellisien kuvitelmien mereen, joka jonakin päivänä vielä hukuttaa meidät ja me vihdoin ymmärrämme, ettemme voi saada mitään, mistä olemme aina haaveilleet. Koska se ei ole meidän käsissämme.

Ja silti joku pieni päässäni kuiskaa, että minä saan uskoa ja haaveilla. Ehkä olen liian heikko, enkä osaa katsoa todellisuutta silmiin. Ja niin minä olen yhtä typerä kuin muutkin ja kävelen siihen aallokkoon ja toivon, että meren pinta kantaa. Että se toteutumattomien haaveiden myrsky ei hukuta minua ja etten minä ole se, joka vajoaa pohjaan.

Ja niin minä löydän itseni tuijottamasta ulos ikkunasta lumista maisemaa, jossa auringonsäteet heijastuvat valkoisista kiteistä silmiini. Kyyneleet kimmeltävät poskillani kun toivon, että minä olisin se, jonka haave kantaa. Minä olisin se, jonka rukouksiin vastataan. Kuinka monesti olenkaan aloittanut päiväni hokemalla sanaa pliis, pliis, pliis ja lopettanut iltani itkien sängyssä hokien sanaa miksi, miksi, miksi. Ja kun ne onnettomat nyyhkäykset vavahduttelevat koko kehoani, minä silti kuulen sen typerän äänen pääni sisältä, joka vakuuttaa, että vielä on toivoa.

Minä haluan uskoa päivään, jolloin saan sen, mistä niin kovasti haaveilen. Tahdon uskoa, että unelmani kantaa. Uskoa siihen, että isäni on hyvä. Jollen usko, olen jo hukkunut.

Hukuta mut unihiekkaan
älä herätä koskaan
anna mun vajota pohjaan
mariaanien hautaan