Täydellisiä väärissä raameissa

Olivia - Ariana Grande - No tears left to cry
Kirjoittaja - Lauv chasing - fire
Tarina - John legend - a good night

Rakas Oliviani

Tiedän, että siitä on jo aikaa, ja uskon, ettet välttämättä edes tahdo muistaa minua. Tämä on viimeinen kerta, kun aion olla rehellinen. Tämän kirjeen jälkeen me olemme poissa.
Sinä tulit elämääni kuin varas. Hiippailit sisään tietämättäni. Mutta sinä et tullut viedäksesi mitään, et tahallasi. Kun tapasimme ensimmäisen kerran, sinä nauroit sydämesi kyllyydestä. Annoit vuosien tuskan karista pois yltäsi sinä iltana. Kunpa olisin tiennyt painolastistasi.
Minun on turha yrittää kertoa meidän tarinamme vaiheita tarkemmin. Kyllähän sinä ne muistat. Haluan vain valottaa minun puoleni tarinasta.
Minä vein sinut kotiin, kuljin kanssasi yön pimeinä tunteina. Lämmitellen käsiäni takkini taskussa. Muistat varmaan, kuinka hajamielinen olen. Pyysin niin monesti, että olisit kertonut elämästäsi enemmän.
Lopulta minä luovutin, enkä kysellyt. Kerroin sinulle koko menneisyydestäni. Jokaisesta kipeästä haavasta aina lapsuuteen ja takaisin. Ja sinä olit hyvä kuuntelija. Niin hyvä, ettet tahtonut itse sanoa mitään.
Muistan illan, jolloin sinä pidit sitä viininpunaista barettia päässäsi. Kuinka se lipsahti silmillesi. Ja hetken, muutaman sekunnin ajan, sinun suojamuurisi oli poissa. Katsoit silmiini ja kyynelehdit.
Minä yritin kaikkeni saada sinut uudelleen ulos kuorestasi. Siinä koskaan onnistumatta. Sinua ei voinut houkutella siihen. Se oli oma valintasi. Ja minä tahdoin kunnioittaa sitä.
Kuukaudet vierivät ja me olimme yhdessä kaikkialla. Niin taidemuseoissa kuin nakkikioskeilla. Sinä kuuluit jokaiseen maailmaan. Ja silti et mihinkään. Tahdoit niin paljon kuulua kaikkialle, ettet kuulunut enää minnekään.
Ehkä siihen me kompastuimme. Että minä kuuluin johonkin. Se, minne minä kuuluin, oli paikka, jossa rakastutaan ja perustetaan perhe. Ja ehkä siksi sinä halusit työntää minut luotasi nopeammin. Koska syvällä sisimmässäsi tiesit, ettet kuulunut siihen maailmaan. Minä toivoin, että se olisi ollut toisin.
Jos olisin tiennyt tämän ensimmäisenä iltanamme, olisin päättänyt toimia toisin. Olisin ollut tanssiparisi koko pitkän illan. Kertonut sinulle, että olet kaunein nainen maan päällä. Olisin tehnyt illastasi unelman. Ja sen jälkeen suudellut poskellesi hyvästit. Siten meidän tarinamme olisi ollut kaunis ja täydellinen. Nyt se on vain minun sydämeni sirpaleita lattialla. Enkä enää jaksa jahdata unelmaa, joka ei johda mihinkään. Me olimme täydellisiä, mutta väärissä raameissa.

Haluaisin kirjoittaa "ikuisesti sinun", mutta se olisi vale. Joten kirjoitan
Hetken sinun, Chris.

Mestaripiirroksia

Minulla on yksi kirja, jota palaan lukemaan uudestaan ja uudestaan. Olen alleviivannut sitä kymmeniä kertoja, ja joka ikisellä lukukerralla alleviivaan sitä lisää. Se puhuttelee minua kerta toisensa jälkeen. Yleensä kyyneliin asti. Siihen kirjaan on osattu vangita jotain, jota en ole mistään muualta löytänyt yhtä selvästi kirjoitettuna.
Kirjan nimi on Valloittava salaisuus. Sen ovat kirjoittaneet John ja Stasi Eldredge. Englanniksi kirjan nimi on Captivating.
Kirja kertoo naiseudesta. Ei siitä, miten olla nainen tai miten tulla paremmaksi. Kirja ei ole sieluntappaja. Kirja kertoo siitä, mitä jokaisen naisen sydämestä ja sielusta löytyy. Mitä jokainen nainen kaipaa ja mitä Jumala on heidän sydämiinsä asettanut.

Aloitin eilen lukemaan kirjaa ties kuinka monetta kertaa ja tänään luin toisen luvun, joka puhui kauneudesta. Siitä, kuinka kauneuden kaipuu on jotain, joka on istutettu syvälle meidän sieluihimme. Kuinka joskus elämässämme törmäämme sellaiseen kauneuteen, joka lävistää meidät kaipauksella. Saa melkein surumieliseksi. Saa aikaan tunteen, että elämässä on jotain enemmän. Tämä elämä ei riitä. Kirjassa puhuttiin siitä, kuinka kaiken tämän kaipauksen ja syvän kauneuden kokemisen tarpeen takana on Jumala itse. Kuinka koko luomakunta tuo esille Hänen kunniaansa, eritoten kauneuden kautta. Jos asetat itsesi eteen maiseman ja kysyt, mitä tämä kaikki ensisijaisesti on? Päädyt luultavasti vastaukseen "kaunis". Pelkästään sen tulisi mielestäni osoittaa perustellusti kenelle tahansa, että Jumalan sydämessä on tilaa kauneudelle, ja että Hän pitää sitä ensiarvoisen tärkeänä.

Me naiset saatamme usein kokea häpeää siitä, ettemme riitä. Meillä on tunne, että meidän pitäisi olla jotain enemmän. Ja koska emme oikein tiedä, miten olisimme enemmän, koemme olevamme huonompiarvoisia ja häpeämme.
Entä jos meidän ei kuulukaan olla yhtään sen enemmän? Entä jos meissä itsessämme on jo kaikki se "enemmän", mitä kaipaamme? Mitä jos sinä itsessäsi, sellaisena kuin Jumala sinut loi, olet kaunis, kallisarvoinen ja tärkeä? Ilman mitään lisää siihen, kuka oikeasti olet. Ihan omana itsenäsi.
Koska niin Hän sinut loi. Kauniiksi, valloittavaksi ja kallisarvoiseksi. Iästäsi, koulutuksestasi tai ulkonäöstäsi riippumatta. Kauneus on jotain, joka on sisäisesti ohjelmoitu meihin. Siksi meidän ei tarvitsisi yrittää saada sitä jotenkin esiin ulkoisia ominaisuuksiamme parantelemalla.

Miksi meistä ei sitten yleensä tunnu siltä, että olisimme kauniita? Siksi, koska tämä maailma yrittää turruttaa sen. Vääristämällä kauneuden sellaiseen muottiin, johon vain harvat mahtuvat. Minä haluan rikkoa sinulta tällaisen ajatuskuplan. Kauneus ei ole median asettamia standardeja. Se on jotain, joka on ja elää sinussa. Sinun Luojasi teki sinusta valloittavan ja kauniin. Sinä siis olet sitä. Juuri tuollaisena. Niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Kun alamme oivaltamaan sitä, että koko luomakunta huokuu kauneutta, emme voi enää olla sokeita sille. Alamme ymmärtämään, että koko luonto on kaunis, ihan itsessään. Ja kun alamme ymmärtämään, että naiset ovat koko tämän luomakunnan kaunein mestaripiirros, meidän sydämissämme alkaa sulaa jotain.

Ei siis enää rääkätä itseämme epätoivon partaalle miettiessämme, miten voisimme parannella itseämme, että vihdoin voisimme kokea olevamme kauniita. Me olemme jo kauniita. Tällaisina. Annetaan sen ajatuksen muuttaa meidän sisimmissämme jotain. Sinä. Olet. Kaunis.

Tämä maailma ei ole paratiisi

Olen miettinyt sitä, että tosi usein me ihmiset katkeroidutaan pahoista asioista, joita meille tapahtuu. Me menetetään meidän työpaikka, terveys, tai joku läheinen. Ja sitten me aletaan ajatella, että eihän tässä näin pitänyt käydä. Ja sen jälkeen me mietitään, että jos se Jumala olisi olemassa, niin Hän olisi kyllä estänyt sen. Ei Jumala voi minulle antaa tapahtua jotain tällaista.
Meidän mieli alkaa täyttyä katkerilla ajatuksilla ja jossitteluilla.
"Jos olisin saanut sen, niin minulla olisi nyt tämä."
"Miksi minulle piti käydä näin? Tämä kipu vie kaikki voimani."
"Tämä on epäreilua."
"Jos Jumala rakastaisi minua, minä en olisi menettänyt näin paljon."
Pysähdyin miettimään tätä asiaa, kun luin tänään lauseen; "Eihän kenellekään ole mitään luvattu."
Eli vaikka pääsisimme huipulle, meille ei ole luvattu, että pysyisimme siellä. Vaikka olisimme tänään terveitä, meille ei ole luvattu terveyttä huomisellekin. Vaikka omistaisimme tänään, meille ei ole luvattu, että omistaisimme huomenna.

Jos siis todella on niin, että meille ei ole luvattu. Että meille ei ole vannottu, että saamme pitää kaiken, mitä omistamme tänään. Niin meidän pitäisi alkaa olla enemmän kiitollisia siitä, mitä meillä on nyt. Olla kiitollisia niistä pienimmistäkin onnen pisaroista ja puroista, joita elämämme läpi virtaa.
Meidän kuuluisi joka ikinen päivä olla kiitollisia edes niistä pienistä hyvistä asioista, mitä meillä elämässämme on. Koska tämä maailma ei ole paratiisi. Täällä ei aina käy hyvin, eivätkä asiat aina käänny parhain päin. Joskus menetämme enemmän kuin ikinä uskoisimme olevan edes mahdollista. Ja siksi, juuri sen vuoksi, meidän täytyy oppia olemaan onnellisia niistä asioista, mitä meillä on tänään. Jos emme osaa olla kiitollisia niistä siunauksista, pienistäkin, niin miten osaisimme olla kiitollisia niistä isommistakaan?
Olen sitä mieltä, että jossittelemalla ja katkeroitumisella ei ainakaan onnen määrää lisätä. Miinus ei voi muuttua plussaksi. Minä ajattelen niin, että kiitollisuudella voi olla positiivinen vaikutus elämäämme. Kun osaamme olla kiitollisia pienistä asioista, alamme löytää lisää kiitollisuuden aiheita. Juuri sen verran, että vaakakuppimme kääntyy onnellisuuden puolelle.

Meille ei luvata helppoa elämää, eikä meille luvata montaa muutakaan asiaa. Voimme saada niistä jokaisen, mutta niitä ei luvata. Ja siinä on ero. Jos emme siis saakaan asioita, joita meille ei edes ole luvattu, onko meillä oikeus olla katkeria? Painiskelen itse tämän kysymyksen kanssa aika-ajoin. Ne voivat olla asioita, joista olemme unelmoineet pitkään. Rakentaneet koko elämämme niiden unelmien varaan. Mutta entä jos ne eivät toteudukaan? Osaisimmeko silloinkin olla kiitollisia niistä asioista, joita olemme saaneet? Riittävätkö ne meille? Vai olemmeko velkomassa saataviamme, jotka eivät kuitenkaan ole meidän?

Haastan itseäni ja lukijoitani olemaan kiitollisia siitä, mitä meillä on nyt. Olkoonkin pieniä tai suuria asioita. Kunhan olisimme kiitollisia siitä, mitä meillä jo on. Uskon sen voivan muuttaa enemmän kuin arvaammekaan.

Vaikka vaeltaisin pimeässä laaksossa

Lukeminen on harrastus, jota nuoremmat sukupolvet eivät näytä niin paljoa arvostavan. Ainakaan siinä määrin, että jaksaisivat itse ottaa kirjan käteen ja keskittyä sen sanoihin ja tarinaan.
Olen onnellinen siitä, että itse olen poikkeus.
Kun on lukenut elämänsä aikana vähintään satoja, lähemminkin tuhat kirjaa, alkaa turtua tiettyihin piirteisiin. Alkaa arvostamaan hienosäikeistä kerrontaa ja piilomerkityksiä. Tunnistamaan sanoja, joita ei enää normaalissa puhekielessä käytetä. Ja suurimpana omalla kohdallani; tylsistyä onnellisiin loppuihin.
En tarkoita sitä, etten nauttisi kirjoista, joissa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta kaikki päättyy onnellisesti. Prinssi ja prinsessa saavat toisensa, hyvä voittaa pahan ja oikeus tapahtuu. Ne kirjat ovat edelleenkin hyviä ja niillä on paikkansa. Mutta ne ovat ennalta arvattavia, tylsiä. Mitä enemmän luen, sitä enemmän arvostan kirjoja, joissa asiat eivät mene kuten niiden tahtoisi menevän. Lopetin juuri erään mahtavan trilogian lukemisen ja nautin sen lopusta. Sen loppu oli täydellinen sekoitus onnellisuutta ja syvää surua. Eikä se todellakaan päättynyt niin, kuten olisi ensimmäisen kirjan kohdalla olettanut sen päättyvän. Kirjassa kävi niin, että suuremmalla, yhteiskunnallisella mittakaavalla hyvä voitti pahan, vai pitäisikö sanoa vähemmän paha voitti pahan. Mutta kirjan päähenkilön elämä ei päättynyt onnellisesti. Hänen elämänsä rakkaus kuoli, jonka vuoksi hän itsekin kuoli suruun vuosia myöhemmin.
Vuosia sitten olisin saattanut olla vihainen kirjailijalle siitä, ettei tarinan noin olisi kuulunut mennä. Nyt ainoastaan nautin siitä, etten osannut arvata, mitä oli tulossa.

Kirjan loppu sai minut pohtimaan elämää yleensäkin. Onko oikeassakin elämässä niin, että onnellinen loppu on tylsä ja ennalta arvattava? Ja siksi se ei nostata innostuksen väreitä ja suuria tunteita?
Mitä jos elämän suurimmat tunteet syntyvätkin syvimmissä kivuissa ja laaksoissa? Siellä, missä tuntuu miltei mahdottomalta hengittää, jaksaa ja jatkaa eteenpäin. Voisiko olla niin, että ilman vaikeita koettelemuksia ja haasteita elämä ei tuntuisi miltään? Olisivatko onnen ja kiitollisuuden tunteet pienempiä, jos niiden rinnalla ei olisi kipeitä tunteita luomassa onnelle sen syvyyttä?
Olen tänään pohtinut ja huokaillut Jumalalle sitä, että minä en välttämättä tule nauttimaan jokaisesta hetkestä, jonka läpi Hän tahtoisi minua johdattaa. Olen kiukutellut ja pannut hanttiin eräässä kipeässä asiassa omassa elämässäni. Mutta tänään huokaisin erään elokuvan sanoin: "En usko, että tämä toimii, mutta luotan sinuun. Toivottavasti tiedät, mitä teet. " Olen valmis kulkemaan läpi niiden kipeiden ja syvien laaksojen, koska luotan, että Isäni tietää, mitä tekee. Haluan uskoa siihen, että kivun kautta Jumala luo uutta. Ja luo siten niihin ilon hetkiin syvyyden, jota ei saavutettaisi ilman surun laaksossa vaeltamista.
Minä haluan elämän, joka on täynnä syvää onnea. Ja jos en voi saavuttaa syvää onnea käymättä läpi syviä suruja, haluan olla niihin valmis. Kohdata ne Isä rinnallani. Tietäen, että Hän pitää minusta huolen.

Moninkertaisesti

Syntymäpäivä. Päivä vuodesta, jolloin ihminen saa enemmän huomiota kuin koko vuotena yhteensä. Silloin ystävät ja sukulaiset kirjoittavat facebook seinälle onnittelun vanhenemisesta. Toiset haluavat olla henklökohtaisempia ja laittavat whatsapp viestin. Ja tietysti ovat ne, jotka keräävät kasaan kaikki kamalimmat sinusta otetut kuvat ja läimäisevät ne facebookiin. Ihania onnitteluja jokainen.
Päivä, jolta odotetaan enemmän kuin muilta. Sille asetetaan odotuksia. Odotuksia, joita se ei välttämättä pysty edes täyttämään, mutta asetamme niitä silti.

Odotuksia tai ei, kaksi viimeistä huhtikuuta ovat olleet elämäni kamalimmat kuukaudet. Niin toissa- kuin viimevuonnakin elämäni surkeimmat ja kamalimmat asiat tapahtuivat huhtikuussa, syntymäpäiväni ympärillä. Menetin enemmän kuin ikinä halusinkaan ja sairastelin enemmän kuin olisi uskonut olevan mahdollista. Koska siitä oli melkein jo tullut kaava, odotin sitä samaa tällekin huhtikuulle. Mietin, että mitä vielä pahempaa ja kauheampaa tänä vuonna huhtikuussa tapahtuisi. Varauduin siihen henkisesti. Odotin kipua ja pettymyksiä. Mutta jotain tapahtui; niitä ei tullutkaan.

Kuun alussa sairastelin, mutta sain aikaa itselleni. Aikaa lukea pääsykokeisiin ja katsoa pari sarjaa aivan loppuun asti HBO nordicilta. Sitten lähdin Helsinkiin pariksi yöksi, vietin yhden ikimuistoisimmista reissuistani. Eikä vähiten siksi, että sain olla liikkeellä parhaan ystäväni kanssa. Saimme olla kaksi päivää ihan kahdestaan, seikkailla stadissa ja nauttia siitä, ettei kummallakaan ollut kiire pois toisen luota. Jumala on siunannut minua monilla ihanilla ja tärkeillä ihmisillä, joita ilman en pärjäisi. Ja hän on todellakin yksi niistä.

Parasta tässä kuussa on kuitenkin olleet sanat. Jotkut sanat olivat sellaisia, joita en olisi koskaan tahtonut kuulla. Jotka kuitenkin kääntyivät voitoksi, rakkaudeksi. Toiset sanat olivat vitsejä ja läpänheittoa, joiden vuoksi nauroin kippurassa ravintolan edessä Helsingissä, kotona ja solussa. Osa sanoista oli ystävällisiä muistutuksia siitä, että minulla on niin ihana mies. Rakkaampi ketään. Mutta tärkeimmät sanat olivat ne, jotka sain eilen. En unohda niitä koskaan, ja kertaan niitä mielessäni, kunnes kuolen.

Muistan joskus, kuinka rukouksessa sanoin Jumalalle "miksi?". Ja muistan Jumalan vastanneen: "Minä korvaan tämän sinulle moninkertaisesti."
Tämä on yksi niistä kuukausista, kun tuntuu siltä, että minulle todellakin on korvattu kokemani kipu. Moninkertaisesti.

Stadi

Helsinki.
Olimme siellä kaksi yötä airbnb majoituksessa ystäväni kanssa. Saalemin johtajuuskonferenssin perässä matkustimme sinne. Saamaan opetusta ja rohkaisua, sekä palvelemaan.
Minä nautin stadissa käymisestä. En voisi itse koskaan asua siellä, mutta muutaman päivän mittaiset reissut ovat aivan ihania. Rakastan julkista liikennettä. Stadi on ainut paikka, jossa se oikeasti toimii. Ja vaikka jouduinkin popsimaan matkapahoinvointilääkettä, niin hyvin mä pärjäsin!
Monen hauskan yhteensattuman kautta pääsin syömään klassiseen ja fiiniin italialaiseen ravintolaan, jossa muutaman kerran naureskelin sitä, kuinka samanlaisia minä ja paras ystäväni olemmekaan. Käsien liikkeitä ja eleitä myöten.
Viimeinen päivä tässä Suomen metropolissa oli shoppailupäivä. Tuli kierrettyä niin Kamppi, Forum kuin Itiskin. Ja huomasin tulleeni vanhaksi, tai ainakin vähän enemmän aikuiseksi. Teininä jos oli rahaa shoppailla, niin ne pennit käytettiin viimeistä lanttia myöten, nyt useammin tuli jätettyä vaatteet kauppaan kuin otettua mukaan ja ostettua oikeasti vain sellaisia vaatteita, joita oikeasti uskoo käyttävänsä.
Ja tietenkin se Louin ostaminen.. voi hyvää päivää. Ennen kun liikkeeseen astui niin H&M:n kassi piilotettiin syvälle reppuun. Heti ensimmäisenä kun kauppaan astui, silmiin osui vanhempi mies aasialaisen naisen kanssa, jolle mies osti laukkua. Classic. Palvelu oli tietysti hyvää ja oikein asiantuntevaa ja mukavaa. Mutta kyllä siellä oli sellainen olo, ettei täällä kehtaa edes hengittää. Huhhuh.
Noh, kun sieltä päästiin niin otettiin muutama yhteiskuva H&M:n kassista Louis'n kassin vieressä. Parin nollan erot huvitti. Ja nauratti.
Mutta kaikkiaan mulla oli hyvä reissu. Nautin aivan täysillä, oli ihana päästä irti arjesta ja kaikesta normista ja hukkua Helsingin vilinään. Irtiotto arjesta silloin tällöin tekee valtavan hyvää. Ja sen jälkeen on ihanaa palata omaan elämään takaisin. Lisää tätä.

Lentäen Krakovaan

Krakova. Me sitten mentiin ja varattiin lentoliput ja hotelli. Joten kesällä, kun meillä kummallakin on viikon kesäloma, meidän nokat suuntaa kohti Helsinki-Vantaata ja yhtä Puolan kaupunkia.
Tämä on meidän toinen kahdenkeskinen ulkomaanmatka häämatkan jälkeen. Silloin me oltiin Ruotsissa asuntoautoillen, ikimuistoiset kaksi viikkoa. Gränna hurmasi meidät ja molemmat ois valmiita lähtemään uudellen.
Mutta tällä kertaa lähdetään vähän kauemmas. Ja mikä pahinta, me mennään lentämällä. Mä en oo lentänyt sitten vuoden 2014, jolloin Etelä-Afrikan paluulennolla mun lentopelko meni uusiin sfääreihin, jonka vuoksi oon vältellyt ulkomaille lähtemistä, vaikka tilaisuuksia olisi ollutkin. Nuorempana parhaimmillaan matkustin kolme kertaa vuodessa lentämällä. Nyt ollaan oltu jalat maan kamaralla jo neljä vuotta.
Mikä sai mut selättämään lentokammotustani sen verran, että varattiin edes liput? No kaipuu nähdä enemmän. Se vaan on karu fakta, että laivalla ja autolla ei loppujen lopuksi kovin pitkälle pötkitä. Kyllä niilläkin näkee, enemmän kuin tarpeeksi koko eliniäksi. Jos on aikaa. Kun se typerä lentäminen nyt vaan sattuu oikeasti säästämään aikaa. Joten tässä sitä nyt ollaan. En voi luvata, että lentokentällä säästytään kiukunpuuskilta ja hysteeriseltä itkemiseltä. Mutta me ollaan lähdössä.
Ja ai että mä oon innoissani siitä! Oikeesti. Oon aivan tohkeissani siitä, että sain skyscanneria hyväkseni käyttäen kytätä lentoja milloin mihinkin, selata airbnb:tä useammin kuin kerran ja kyyläillä matkavinkkejä ties minne ja lueskella autovuokraamoista. Oon jo löytänyt tosi lupaavalta näyttävän vesipuiston Krakovasta ja uskon, että ainakin yhtenä päivänä me suunnataan sinne. Alhainen hintataso myös houkuttaa.
Me oltais voitu ottaa pakettimatka all inclusive hotellissa ja mennä viettämään aivotonta lomaa. Mutta jotenkin musta tuntuu, ettei se oo mun juttu. Ei siis sillä, etten nauttisi sellaisista lomista, todellakin nautin. Mutta mua kiinnostaa myös historia, kulttuuri ja mahdollisimman paljon näkeminen mahdollisimman halvalla. Siksi skyscanner ja airbnb sivustot on olleet mun todellisia ystäviä.
Odotan innolla kaikkea matkaan liittyvää, paitsi lentokonetta. Mutta uskon, että beetasalpaajilla siitäkin selvitään. Nyt lueskelemaan matkavinkkejä Krakovaan. En malta odottaa!

Ystävyys

Ystävyys. Se on todella vahva sana. Ja se merkitsee eri ihmisille eri asioita. Toisille se on ikuista luottamusta ja rakkautta toiseen, toisen edun ajattelemista ennen omaa etua. Kun taas toinen luokittelee ysätvyydeksi sen, kun pystyy hyötymään toisesta, joko henkisesti tai aineellisesti. Ja sitten on niitä välimaastoja, jonne suurin osa meistä varmaankin putoaa. Sellaiseen, "minä autan sinua ja uskon, että sinäkin autat minua" vastavuoroiseen ajatteluun.

Minä haluan kertoa tarinan ystävyydestä. Sellaisesta, jonka minä olen kokenut. Tämä on ehkä rumin tarina. Älkääkä sekoittako ystävyyttä parisuhteisiin. Tämä tarina ei kerro parisuhteista.

Me tapasimme ja tutustuimme samalla tavalla kuin suurin osa muistakin ystävyyksistä alkaa. Hassujen sattumusten sarjan kautta. "Jos ei olisi tapahtunut sitä ja jos ei olisi tapahtunut tätä" - janan kautta meistä tuli ystäviä.
Me olimme omituinen parivaljakko. Osasimme täydentää toistemme lauseet ja nauraa vitseille, joita muut kauhistelivat tai puistelivat päitään. Sinä olit meistä aina se monimutkaisempi osapuoli. Sinusta ei aina ottanut selvää ja pintasi alle oli hyvin vaikea kurkistaa. Jokainen kerta, kun kerroit jotain omasta elämästäsi tuntui saavutukselta. Vihdoinkin lisää paloja sinun salaperäisen elämäsi palapeliin. Se tuntui välillä kuin salapoliisin työltä. Pieniä murusia sieltä täältä, jotta kokonaisuus alkaisi hahmottua järkevästi.
Me kasvoimme tiiviiksi yhteisöksi. Oli kuin olisimme aina kuuluneet yhteen. Meidän kuuluikin olla ystäviä ja toistemme kanssa. Meidän ystäväpiirimme oli täydellinen. Minä vannoin rakastavani sinua. Ja minä ihan oikeasti rakastin. Olit kuin omaa lihaa ja vertani. Olit osa perhettäni.
Eipä osannut silloin vielä pieni tyttö aavistaa, miten paljon enemmän voi ystäväero tuoda sydänsuruja kuin parisuhteesta eroaminen. Ystävän nimittäin eri tarvitse erota kuten parisuhteessa. Ei ole velvollinen esittämään syitä ja selityksiä. "Ei vika ole sinussa, vaan minussa." Ystävyyksissä ei vaadita selityksiä. Niistä voi vain kadota.
Ja sinä päätit kadota. Ärsyyntyä minusta ja sanomisistani. Läsnäolostani ja naurustani. Saavutuksistani ja vitseistäni. Aivan kaikesta. Joten sinä etäännyit ja työnsit minut pois. Eikä sinun tarvinnut selittää.

Kului kuukausia. Pala palalta aloin enemmän ymmärtää sitä, että ehkä ystävyytemme ei ollutkaan minulle hyväksi. Mieleni oli myrkytetty uskomaan asioita, jotka eivät olleet totta. Ei siksi, että sinä olisit ollut paha. Sinä vain itse uskoit niin ja sait minutkin uskomaan. Ja kiskoit mukanasi valheisiin. Et tahallasi. En minä sinua syytä. Ei se ollut sinun vikasi.
Mutta vaikka se ei ollut sinun vikasi, en voi puhtaimmallakaan omallatunnolla väittää, että olisit syytön. Sinä todellakin olet syyllinen. Ja hyvin moneen asiaan oletkin.
Voisin tehdä pitkän listan, mutta se ei auttaisi mitään. Mutta luettelen vain muutaman asian näyttääkseni sinulle, missä menit vikaan.
Sinä lopetit puhumisen. En minä.
Sinä aloitit radiohiljaisuuden. En minä.
Sinä tahdoit lopettaa tapaamisen. En minä.
Sinä et vastannut syntymäpäiväonnitteluuni.
Sinä käyttäydyit lapsellisesti minun rakkaintani kohtaan.
Minä en kuollaksenikaan löydä syitä, miksi sinä teit niin kuin teit. Minä en ole syyllinen. Sinä olet kohdellut minua väärin. Ja siksi aion tehdä jotain hyvää itselleni, ja erota sinusta. Minulla sentään on kanttia siihen.

Joten, ennen niin rakas ystäväni. Vika ei ole minussa, vaan sinussa. Ja siksi haluan sanoa sinulle hyvästi.

Kirjoja

Miten hyvältä tuntuukaan pitkästä aikaa lukea kokonainen kirja yhdeltä istumalta. Toki laskea se välillä käsistään hakeakseen syötävää tai muuta, mutta oikeasti lukea se yhdeltä istumalta. En muistanut, että se voi tuntua niin hyvältä.
Olen myös viime aikoina analysoinut sitä, mikä tekee kirjasta hyvän tai huonon. Ja en ehkä vieläkään osaa piirtää sille tarkkoja viivoja, mutta yhden asian osaan kertoa. Kun luku kertoo yhdestä ihmisestä, kirjoitustavan pitäisi olla kuin sen ihmisen suulla tehty. Sen kuuluisi henkiä sitä hahmoa rivien välistä. Tämä on taito, jota en oikein tiedä, miten se tulee esiin ja miten se kehittyy. Mutta varsinkin romaaneissa, joissa on useampi kuin yksi kertoja, hyvät erottuvat huonoista silmänräpäyksessä.
Hyvät kirjoittavat jokaisen hahmon näkökentästä asiat erilaisella tavalla. Ei se koko kirjoitustyyli vaihdu kappaleiden välillä, mutta jokin vaihtuu. Jokin, jonka avulla lukija hahmottaa omassa päässään, että henkilö vaihtuu.
Toki kappaleiden yläkulmassa lukee aina se, kenen näkökulmasta nyt kerrotaa. "Mary", "Lucy" ja niin edelleen. Mutta minun mielestäni se ei auta paljoa, jos rivien välistä ei huo'u Mary tai Lucy, vaan pelkkä monotoninen kerronta, että kumpi tässä nyt onkaan äänessä.
Siksi olen yhä enemmän alkanut antaa arvoa kirjoittajille, jotka tekevät henkilövaihdokset kappaleiden välillä niin taianomaisesti. En tiedä miten he sen tekevät, mutta minä nostan hattua. En varmaankaan koskaan osaisi itse tehdä niin. Ehkä.

Olen viime aikoina ollut hienoisessa kirjajumissa. En tunnu pääsevän eteenpäin ja kirjat tuntuvat tervassa tallomiselta. Minun on pitkään pitänyt lukea jopa Taru sormusten herrasta kirjatrilogia mutta en ole saanut aikaiseksi. Sekin tökkii. Olenko huono lukutoukka, jos en ole lukenut jotakin tiettyä klassikkoa?
Kirja, jonka luin yhdeltä istumalta oli Sally Greenin puoliksi paha. Tämän kirjan ja minun tarinani on hauska. Joskus kokrkeintaan kaksi vuotta sitten olin vieraalla paikkakunnalla, en edes muista missä, suomalaisessa kirjakaupassa pokkarihyllyllä ja lueskelin kirjojen takakansia. Ja tämä kirja jäi mieleeni todella kiinnostavana tapauksena. Laitoin kirjan nimen tietysti ylös kännykkääni, mutta klassisesti kun kännykkä vaihtuu, kirjan nimi jää unohduksiin. Kuukausia tämän jälkeen mietin kirjaa joskus ja sen löytämisen vaikeutta. Miten voisin löytää kirjan, josta en tiennyt nimeä, enkä kirjoittajaa? Vain hämyinen muistelma takakannen tekstistä oli oppaanani.
Kunnes sitten eilen kirjastossa kävellessäni fantasiahyllyn kohdalla silmiini osui kirja. Nappasin sen käteeni, luin takasisäkannen ja löysin etsimäni.
Ja kun tänään vihdoin pääsiin kirjaan käsiksi. Noh, lopputuloksen jo tiedättekin.

Minä olen sitä mieltä että elämää ei ole tehty tuhlattavaksi huonojen kirjojen lukemiseen. Miksi minun pitäisi lukea kirja loppuun, jonka kerrontatyyli ei miellytä?  Miksi pitäisi tuhlata aikaansa siihen, että on "pakko" suorittaa jotain loppuun. Pitäisi muistuttaa itselleen, että joskus on ihan okei laittaa huono kirja sivuun ja avata uusi.
Siinä ei ole mitään väärää.