Kun elämä ei vastaa unelmiimme

Mitä teemme, kun kohtaamme asioita, joita emme halua kohdata? Vaikenemmeko murheissamme, ja otamme vastaan kaiken, mitä elämä meille syöttää? Uupuen taakkamme alla ja alistuen kohtaloomme. Taistelemmeko vastaan kaikella voimallamme? Uuvuttaen itsemme jatkuvassa kamppailussa. Vai hyväksymmekö tilanteet niinkuin ne ovat? Ja yritämme löytää tyytyväisyyden ja onnen tilanteesta, johon emme olisi ikinä itse itseämme laittaneet.

Me rakastamme aikatauluja ja suunnittelua. Meidän elämämme on suunniteltu kymmeneksi vuodeksi eteenpäin listan kanssa. Omakotitalo, vakityö, lapset, raha, terveys, ystävät. Ja alakohtia riittää. Omakotitalon täytyy olla vähintään 150 neliötä. Vakityöstä täytyy saada vähintään 2200€ puhtaana käteen. Kyllä te tiedätte miten se menee.

Kun elämä ei menekään niinkuin me toivomme, me suremme. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Ja me alamme suunnitella uutta listaa. Kiertoreittejä takaisin suunnitelmiimme. Koska uskomme siihen, että näin sen elämän kuuluu mennä ja tuo asia meidän täytyy saavuttaa.
Ja joskus elämä vain on epäreilua. Emmekä me pääse niihin suunnitelmiimme takaisin. Joskus elämä lyö vyön alle. Tehden meidät toimintakyvyttömiksi palaamaan sellaiseen tilanteeseen, josta unelmiemme saavuttaminen olisi vielä mahdollista.

Miten oppia elämään elämäänsä, kun unelmalistamme on tuhottu? Kun meidän elämässämme ei enää avaudu portteja niihin asioihin, jotka niin kovasti toivoimme saavuttavamme? Hyväksymmekö sen kaiken masentuen ja murtuen taakkamme alle? Otammeko sen asenteen, että tästä mennään läpi vaikka harmaan kiven? Ja sitten lyömme päätä seinään, kun se kivi ei muserru nyrkkiemme alla?
Vai teemmekö siten, kuten olisi viisainta? Tyydymme tilanteeseemme. Emme lannistuen, mutta hyväksyen sen. Tiedostaen, että on asioita, joihin emme voi vaikuttaa. Opettelemme nauttimaan asioista, jotka kuitenkin ovat hyvin. Yritämme löytää onnen siemeniä tilanteesta, jota emme olisi itse itsellemme valinneet. Opettelemme elämään elämää, joka ei ollut listallamme.

Voin luvata, että se ei ole helppoa. Eihän meille ole helppoa elämää luvattukaan. Tämä ei ole Eeden. Mutta se on ainut tapa, jolla tästä elämästä voi selvitä katkeroitumatta. Sattuu sanoa tämä, mutta unelmiemme rikkoutuminen ei tapa meitä. Katkeroituminen tappaa. Unelmiemme häipyminen sattuu, musertaa sisimpämme ja saa meidät kysymään "Miksi?". Mutta siitä voi selvitä. Siihen ei kuole, lupaan sen.
Mutta katkeroitumiseen kuolee. Se kalvaa meidät sisältä päin ontoiksi kuoriksi, joista emme enää tunnista itseämme. Se estää meitä olemasta onnellisia niiden puolesta, jotka saavuttavat meidän unelmamme. Se syö meidän sielumme ja identiteettimme. Se tappaa meidät. Hitaasti, mutta varmasti.

Ja siksi haluan, että jokainen meistä oppisi ottamaan elämänsä sellaisena kuin se eteen annetaan. Ei alistuen, eikä taistellen, vaan luottaen. Luottaen siihen, että meillä on Jumala, joka on luvannut pitää meistä huolen. Luvannut, että tulee päivä, jolloin Hän pyyhkii silmistämme kaikki kyyneleet. Se päivä ei ole tänään, eikä huomenna. Mutta siihen asti haluan yrittää. Yrittää olla kiitollinen siitä hyvästä, mitä olen jo saanut. Vaikka en koskaan saavuttaisi unelmiani.
Se ei tule olemaan helppoa, mutta se on ainoa tie. Onneksi minulle on luvattu, ettei minun tarvitse kulkea sitä tietä yksin.
Ja kuka tietää. Ehkä. Ehkä minun unelmiini vastataan jo tässä maailmassa. Sen tietää Hän, johon laitan toivoni tänäänkin.

Luovuttaminen on rohkeutta

Riiput köyden varassa heiluen maankamaran yläpuolella. Katselet ympärillesi, ylemmäs ja alas. Köyden nuorat hankaavat käsiäsi ja sinusta tuntuu, ettet jaksaisi enempää. Hengityksesi vinkuu ponnistuksen voimasta. Mietit uudelleen, että mitä jos? Mitä jos viimein päästäisit irti?

Elämässä tulee aikoja, jolloin irti päästäminen sattuu vähemmän, kuin se, että roikkuisi viimeisillä voimanrippeillään köydessä, joka on jo muutenkin hangannut kämmenet vereslihalle.
Joskus me riipumme niissä köysissä siksi, koska pelkäämme sitä, mitä meidän allamme on. Emme uskalla laskeutua, koska olemme roikkuneet liian pitkään, emmekä muista, miltä maa jalkojen alta tuntuu. Ailahtelevat elämäntilanteet, epävakaat tunteet ja kaikki muut elämän myrskyt ovat heiluttaneet köyttämme, emmekä enää uskalla vain olla paikallamme.
Toisinaan taas sattuu niin, että me haluamme ylemmäs. Emme haluaisi tyytyä siihen korkeuteen, mihin olemme jo kiivenneet. Emme ole vielä saavuttaneet unelmaamme, mutta olemme juuttuneet paikoillemme. Ja koska olemme jääräpäitä, emmekä tahdo luovuttaa, olemme lopulta päätyneet vain satuttamaan itseämme. Haaveillen korkeuksista, jonne elämäntilanteet eivät vain ole meidän suoneet nousta.

Kumpaan suuntaan vain, niin köydestä irti päästäminen tuntuu pelottavammalta kuin mikään muu. Se tuntuu ylitsepääsemättömältä ponnistukselta. Menetykseltä. Olemmehan me jo selvinneet niin pitkään. Miksi siis emme vielä hetken jaksaisi ponnistella?
Totuus kuitenkin on se, ettei meidän kuulu ikuisesti riippua niissä köysissä kiinni. Niiden kuuluisi olla vain välivaihe. Ei koko elämän mittainen tila. Siksi silloin, kun köysi ei enää kanna, ja kädetkin ovat rikki, on aika päästää irti. Päästää irti niistä odotuksista, mitä halusi saavuttaa huipulla. Päästää irti siitä tunteesta, että on aina pakko olla liikkeellä. Joskus on pakko luovuttaa ja antaa asioiden mennä.

Luovuttaminen ei aina ole heikkoutta. Meille on vain uskoteltu niin. Joskus luovuttaminen on rohkeinta, mitä voimme tehdä. Aina ei tarvitse puskea viimeiseen asti saavuttaakseen jotain, jonka voimme kuitenkin tulevaisuudessa menettää. Koska mikään elämässä ei ole niin varmaa.
Joskus luovuttaminen on rohkeutta. Ja ehkä luovuttamisen jälkeen huomaamme, että meillä on aikaa muihinkin asioihin elämässämme. Voimme alkaa nauttia siitä, mitä meillä on nyt. Ja lopettaa murehtimisen niistä asioista, mitä meillä ei ole.

Ehkä onnellisuus ei olekaan asioiden saavuttamista.
Ehkä onnellisuus on asioiden hyväksymistä sellaisina kuin ne ovat.
Ehkä onnellisuus on sitä, kun tekee parhaansa, ja antaa sen riittää.
Joskus meidän parhaamme tekeminen ei tuota sitä lopputulosta, mitä toivoimme.
Mutta me teimme silti parhaamme. Ja siksi. Juuri siksi, meidän pitäisi olla tyytyväisiä itseemme.
Ja lakata vaatimasta itseltämme asioita, joihin emme kumminkaan voi vaikuttaa.
Ollaan armollisia itsellemme. Ja uskalletaan joskus luovuttaa.