Meillä kaikilla on elämässämme asioita, jotka tuottavat normaalia enemmän kipua. Joitakin herkkiä kosketuspintoja sielun maisemassamme, jossa sattuu enemmän kuin muualla.
Ja koska me kaikki ihmiset olemme erilaisia, saatamme useinkin huomata, että toisia ei sama aihe satuta. Alamme ehkä miettiä, että miksi meitä jokin tietty asia satuttaa, kun toiset ohittavat sen olankohautuksella. Saatamme miettiä, että ehkä me vain ylireagoimme. Alamme piilottaa tunteitamme, koska uskomme, että niin me pääsemme eteenpäin. Eihän muihinkaan satu. Ei siis meihinkään kuulu sattua.
Mutta totuus on se, että meihin koskee. Sisimpäämme sattuu. Ja haluan sanoa, että se on ihan okei. Se on normaalia. Meihin jokaiseen sattuu joskus. Tekee kipeää niin paljon, että tekee mieli huutaa. Joskus kipu tuntuu pienenä jomotuksena tai vihlaisuna vatsan pohjassa. Mutta siellä se on. Ja se ei ole heikkoutta, eikä väärin, että tunnemme niin.
Haluan sanoa tämän mahdollisimman selvästi; kipu on hyväksi. Kipu puhdistaa. Se avaa sydäntämme odottamaan lohdutusta. Ja jos annamme itsellemme luvan ja aikaa surra, kipu lohduttaa. Se auttaa meitä pääsemään asioiden yli. Kipu kertoo meille sen, että se, mitä olemme kokeneet, ei ollut merkityksetöntä. Sillä oli välillä. Meidän tunteillamme oli väliä.
Meillä on oikeus vuodattaa kyyneliä. Joskus todella omituisetkin asiat saavat meidät kokemaan surua. Eikä meidän ole pakko kieltää itseämme tuntemasta sitä. Meidän ei tarvitse aina olla vahvoja. Niitä, jotka rynnivät läpi harmaiden kivien. Ei, Sinun ei tarvitse. Ei, jollet itse ole siihen valmis.
Kukaan toinen ei ole oikea ihminen kertomaan sinulle, koska sinun on aika lopettaa sureminen. Se on vain sinun itsesi päätettävissä. Sinä päätät lopettaa sen sitten, kun olet siihen valmis. Kun olet kyllästynyt siihen. Kun se ei enää tunnu hyvältä velloa omassa pahassa olossaan. Sinä päätät.
Suru on asia, jota jokainen meistä kohtaa elämänsä aikana. Joten vaikka et sitä päällepäin näkisi, voit olla varma, että muutkin ovat kokeneet saman. Eivät ehkä samoja asioita, joista sinun surusi on syntynyt. Mutta samoja tunteita he ovat kokeneet. Sinä et ole ainoa, ja sinä et ole yksin tunteidesi kanssa. Me jokainen ajelehdimme joskus tässä elämän meressä sellaisilla aalloilla, joihin emme olisi itse tahtoneet sukeltaa. Mutta täällä me olemme.
Ehkä suru on myös tietynlainen muistutus siitä, että me emme toivoneet elämän menevän näin. Mutta se meni. Emmekä voi enää muuttaa sitä. Ja silloin surumme astuu kuvioihin. Ja jos annamme, surumme puhdistaa sisimpäämme. Se puhdistaa sieltä pois ne odotukset, joille elämämme perustettiin. Se puhdistaa pois ajatukset, jotka jossittelevat menneeseen. Se auttaa meitä hyväksymään elämän sellaisena, mitä se on nyt.
Surun ei tarvitse olla vihollinen. Joskus se lamauttaa niin, että emme voi edes huutaa. Joskus se muistuttaa itsestään pienenä vihlaisuna, kun toiset saavat sen, mistä me haaveilimme. Mutta jos annamme itsellemme luvan tuntea, mitä tunnemme, niin minä uskon siihen, että voimme päästä surun yli. Nauttia siitä, mitä olemme saaneet. Jättää taaksemme katkeruuden ja vihan. Antaa surun huuhtoa niiden tunteiden yli. Puhdistaa meitä. Antaa tilaa rakkaudelle.
Ehkä joskus meidän haaveisiimme vastataan. Tai ehkä ei. Mutta ne asiat eivät ole meidän käsissämme. On asioita, joihin emme voi vaikuttaa. Opetellaan siis nauttimaan siitä, mitä olemme saaneet. Ja annetaan itsellemme lupa surra. Vaikka emme tässä elämässä saisikaan sitä, mistä haaveilimme, niin minä uskon, että jos teemme niin, me voimme olla onnellisia.