Kaikki on hyvin

Kuuntelen pitkästä aikaa Paperi T:tä. Se osaa sanoittaa jotain sellaista, josta muut ei osaa laulaa. Se puhuu asioista, joita ihmisen mielessä oikeasti liikkuu. Pujottaa ne taiteellisuuden verhoon ja melankoliseen kaapuun. Ja silti kaikki, mitä se sanoo räpätessään, tuntuu olevan totta.

Mä katson pitkästä aikaa pinterestistä joulukuvia. Sisustukseen, lahjoihin, valoihin, kaikkeen. Ostin eilen valkoviiniglögiä ja tajusin kotona, ettei meillä oo viinipullon avaajaa. Sitä metalllista kierrejuttua. Laitoin joululaulut soimaan, lämmitin normaalia glögiä ja tanssin. Tunsin olevani vapaa.

Yritän unohtaa asiat, joihin en voi vaikuttaa. Yritän olla niinkuin ihailemani henkilö. Hän, joka osaa jättää asiat taakseen ja olla ajattelematta niitä. En voi antaa asioiden määritellä mun elämää, johon en voi vaikuttaa.

Yritän oppia tuntemaan itseäni. Opetella, mitä on olla huoleton minä. Onnellinen minä. Minä, jolla ei olisi niin paljon itsetunto-ongelmia. Oppisin hyväksymään itseni sellaisena kuin olen ja tajuamaan sen, että olen hyvä juuri näin.

"Älä koskaan ikinä muutu, pysy aina tuollaisena kuin nyt oot. Älä koskaan ikinä muutu, miten joku ees kehtaa sanoo jotain noin typerää?"

Ihminen ei ole sama asia kuin hänen tekonsa. Ihminen on itsessään aina arvokas ja rakastamisen arvoinen, vaikka hänen tekonsa eivät olisikaan. Yritän opetella sitäkin. Niin itseni kuin muiden kannalta.

Haaveilen silti ja sytytän toivonkipinöitä. Sytyttelen enkelikynttilää. Käyn hautausmaalla kivellä, joka on omistettu meille ja itken. Ja vihdoin näen valoa tunnelin päässä. En ehkä sitä valoa, mitä olen toivonut. Mutta valoa. Pois täältä pimeydestä.

Kaikki on hyvin.

Piilotettu kärsimys

Kun kipu ja kärsimys elämässämme ei ole kaikille näkyvissä, ihmiset hyvin usein tekevät liian nopean oletuksen meidän elämästämme ja meistä ihmisinä.
He saattavat kadehtia meitä, koska meidän elämämme on ulkopuolisen silmiin täydellistä ja juuri sellaista, mistä he ovat haaveilleet. He saattavat vähätellä meidän tunteitamme, koska he eivät usko, että voisimme pinnan alla kärsiä ihan yhtä paljon kuin hekin. He saattavat luulla, että olemme eläneet pumpulissa saaden kaiken, kun toiset ovat jääneet vaille. Tai he saattavat tahattomasti sanoa ja tehdä asioita, jotka loukkaavat meitä syvästi. Siksi, koska he eivät tiedä. Ei siksi, että he olisivat pahoja tai ilkeitä ihmisiä, vaan siksi, koska he eivät ole selvännäkijöitä. He eivät tiedä, miten elämä on sinua kohdellut.
Olen viimeisen parin vuoden aikana havahtunut tähän tosiasiaan oman elämäni kautta. Huomaan, että ihmiset vähättelevät toisten ongelmia, koska luulevat, että heidän elämänsä on "rankempaa" ja "pahempaa". Ihmiset eivät useinkaan näe ja ymmärrä sitä, että vaikka joku toinen ei ole kokenut samanlaisia asioita kuin sinä, he voivat silti olla rikki ja kärsiä syvistä elämän tekemistä viilloista omassa sydämessään.

Jos ihminen ei kerro kaikille omista kivuistaan, se ei tarkoita sitä, että hänellä ei ole elämässään mitään, jonka vuoksi kävisi suuriakin kamppailuja ja kipuiluja sisimmässään.
Jokaisen meidän ongelmat ja kivut eivät ole kaikkien nähtävillä. Ja meidän täytyy oppia ymmärtämään ja näkemään se, että vaikka joku ei näyttäisi päällepäin kipuilevan, hän saattaa tehdä sitä silti. Piilossa katseilta, piilossa meiltä, jotka emme tunne häntä riittävän hyvin.

Me emme saisi tehdä oletuksia toisista ihmisistä sen perusteella, mitä me päällepäin näemme. Me emme saisi ajatella niin, että koska meihin sattuu, meillä on oikeus purkaa se toisiin ihmisiin. Me emme saisi ajatella, että kyllä muiden täytyy ymmärtää, olemmehan me kärsineet jo niin paljon.
Me emme saisi koskaan purkaa pahaa oloamme ympärillämme oleviin ihmisiin. Se ei ole rakkautta. Se tekee kipeää. Se satuttaa.
En tarkoita, että emme saisi kertoa ystävillemme siitä, miltä meistä tuntuu. Purkaa sydäntämme, kun meistä tuntuu pahalta. Tarkoitan niitä hetkiä, kun tiuskaisemme kaupan kassalle. Kun huudamme kavereillemme. Kun pidämme mykkäkoulua ja oletamme, että kyllä heidän pitäisi tietää. Ne ihmiset eivät ansainneet sitä. Heidän ei olisi kuulunut olla meidän pahan olomme sylkykuppi.
Se kaupan kassa oli juuri kuunnellut kotonaan tuntikausia huutoa siitä, kuinka hän on täysin riittämätön ja huono ihminen, joka ei ansaitse tulla kohdelluksi ystävällisesti. Kavereidemme lapsuudessa huutoa seurasi aina lyönti. Mykkäkoulu tarkoitti viikkokausia nieltyjä kuumia kyyneleitä. Me emme voineet tietää. Ja siksi meidän kuuluisi toimia toisin.

Jos olisimme ihminen ihmiselle. Kohtelisimme toisia niinkuin tahtoisimme itseämme kohdeltavan. Kertoisimme siitä, kuinka tahdomme meidän kanssamme toimittavan. Kohtelisimme toisiamme ystävällisesti. Näyttäisimme rakkautta ja välittämistä. Silloinkin, kun toiset ihmiset eivät tunnu sitä ansaitsevan.
Koska loppujen lopuksi me emme edelleenkään voi tietää. Me emme tiedä toisten ihmisten elämästä niin paljon, että meillä olisi oikeus antaa tuomio heidän sieluilleen. Me emme tiedä. Ja siksi meidän pitäisi katsoa tarkemmin sanojemme perään.