Kun elää tarpeeksi kauan, päivät alkavat sulautua toisiinsa. Niistä tulee sumua, joka täyttää koko mielesi näkökentän niin, että se aiheuttaa liikenneonnettomuuksia. On olemassa myös tietenkin niitä kirkkaita ajanjaksoja, jolloin kaikki näkyy selkeästi, koska jokin on saanut mielen hereille horroksestaan. Jokin maailmanluokan tapahtuma (usko minua, Notre Damen kirkon palaminen ei ollut riittävän suuri näin kauan eläneelle), tietynlainen kohtaaminen kaupungilla, tai jonkin kauan nukuksissa olleen tunteen herääminen. Näitä ei tapahdu kuitenkaan usein, ei edes vuosittain.
En osaa eritellä, olenko jopa elänyt liian kauan. Missä menee raja sille, että elämisessä ei enää ole mitään uutta koettavaa, eikä mitään mieltä? Olen yrittänyt puhua ajatuksistani, mutta kukaan ei osaa vastata minulle. Hekään eivät ole löytäneet vastauksia.
Joskus jokin tietynlainen elokuva saa minun mieleni heräämään sumusta. Kun elokuvan joku kohtaus tai vivahde osuu lähelle totuutta. Mieleni terävöityy ja hälventää sumun. Kiinnostuu. Miettii, että onko elokuvan ohjaaja tai käsikirjoittaja osunut vahingossa oikeaan. Vai onko hänellä tietoa, jolla on oikea alkuperäislähde? Mieleni askartelee kysymyksen kanssa ehkä minuutin tai kaksi, ja palaa sitten uomiinsa.
Koska olen huomannut sen, että minulla on loputtomasti aikaa kokeilla ihan mitä tahansa, olen tällä kertaa ajautunut pikaruokalan työntekijäksi. Miksi? En minä tiedä. Kai sieluni (jos sellainen olisi) tahtoo kokea ihmiselämän jokaisen puolen. Rikkaudet ja kuuluisuudet on jo suurimmilta osin koettu ja nähty. Kokeilin heidän seuraansa aina Aristoteleestä Picassoon. Jossain vaiheessa myös siihenkin kyllästyy ja sitä viettää aikansa viidakoiden sademetsissä leikkien alkuperäisasukasta (World trade centereiden romahtaessa olin Brasilian sademetsissä ja kuulin romahduksesta vasta viiden vuoden jälkeen, kun palasin "uutisten" pariin).
Olen siis kokeillut yhden sun toisenlaista elämää. Tällä hetkellä sumuani miellyttää niinkutsutun tavallisen ihmisen elämä. Asun halvassa vuokrayksiössä ja maksan vuokrani työskentelemällä, kuten normaalit ihmiset. Jollain tavalla siinä on suurta uutuudenviehätystä, kun on kiire upottaa perunatikkuja rasvaan kellumaan ja heittää pari tippaa sinappia sämpylän ja pihvin väliin. Se tuntuu siltä, että joudun olemaan normaalia enemmän hereillä, koska en ole tehnyt sitä ennen.
Joskus kaipaan sitä, joka ensimmäisenä olin. Kylän rikkaan perheen hemmoteltu kakara, vaikka siihen aikaan se tarkoitti hyvin eri asiaa kuin tällä haavaa. Kaipaan äidinkieltäni, jota puhun joskus itsekseni. Sitä kuollutta ja unohdettua kieltä, jota suurin osa tutkijoistakaan ei osaa kirjoittaa, saati sitten ääntää. Kaipaan tulen poksuntaa nuotiolla ja sitä ilon tunnetta, kun miehet kantavat villisikaa olallaan. Tietoa siitä, että nyt on herkutteluhetki lähellä. En edes muista, koska olisin syönyt nuotiolla paahdettua ruokaa.
Sitä antaa mielensä vaellella, kun ei ole enää mitään uutta ajateltavaa. Jokainen ajatus ja nyanssi on jo käyty läpi, ainakin kahteen kertaan. Ei mitään uutta auringon alla. Ehkä voisin upottaa itseni kirjojen maailmaan, kuten tein kerran kokonaisen kymmenen vuoden ajan. Mielelleni tuli historiallisesti tutuksi Danten helvetti ja Tsingis kaanin päiväkirja. Se vasta oli vuosikymmen.
Jossain vaiheessa sitä vain alkaa uskoa, että kaikki on turhuutta, eikä ole mitään uutta auringon alla. Ja silti joskus, juuri ennen sumuun palaamista mielessäni läikähtää jokin. Niin suuri, että tiedän siellä tapahtuneen jotain, mutta niin pieni, etten koskaan saa siitä kiinni. Ehkä jonain päivänä saan siitä kiinni. Jopa ymmärtäisin, mitä mieleni miettii silloin, kun tietoisuuteni vaeltaa sumussa.
Jos joku pyytäisi minua kuvailemaan itseäni, sanoisin ehkä jotain senkaltaista kuin "rempseä, iloinen ja tarpeeksi lapsellinen, jottei minua voi sanoa aikuiseksi." Kuitenkaan kukaan ei yleensä pyydä minua kuvailemaan itseäni, joten en kuvaile. Olen se luokan hikari, joka osasi aina kaiken ja sai silti kavereita. Tunnen olevani etuoikeutettu, kun vanhempani oikeasti pystyivät säästämään koulutustani varten niin, että pystyin valitsemaan juuri sen yliopiston, minne pääsin.
Minulla on muutama hyvä ystävä, joiden kanssa tykkään istua iltaa ja vaihtaa kuulumisia. Minulla on koira ja kivan näköinen yksiö lähellä kantakaupunkia. Minulta ei pitäisi ulkoisesti katsottuna puuttua mitään, eikä minulta puutukaan. Minulla on yksi kyky ihan liikaa.
Kasvoin normaalina lapsena ja kaikki ajattelivat minun olevan normaali siihen asti, kunnes osasin puhua muutamia lauseita. Sitten koko elämäni ylle langetettiin outo varjo sinä päivänä, kun laskeuduimme Ranskan maaperälle sukuloimaan. Osasin sanoa vain muutamia sanoja, kuten "äiti", "poppa", "auto", "ei" ja "hevonen". Mutta samalla sekunnilla, kun osoitin ranskalaiselle tädilleni automatkalla hevosta ja sanoin sen kuuluisan sanan "hevonen", elämäni kääntyi perseelleen.
Tätini ei kuullut sitä englanniksi, vaan ranskaksi. Toki silloin he kuvittelivat sen olleen joku kummallinen oikku, että omaksuin nopeasti ranskan kielen. Voi kuinka toivonkaan heidän olleen oikeassa.
Mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä enemmän aloin ymmärtää sen, että jokainen ihminen, jolle puhuin, kuuli puheeni omalla äidinkielellään. Suurimman osan ajasta esimerkiksi koulussa se ei ollut mikään ongelma, kun muutkin puhuivat englantia, mutta auta armias kun eräs maantiedon opettajamme olikin Meksikosta. Hän kuuli jokaisen vastaukseni espanjaksi, kun koko muu luokka kuuli minun puhuvan englantia. Ja koska se aiheutti minulle aivan liikaa huomiota, päätin tukkia turpani ja olla hiljaa.
Mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä enemmän opin miettimään, miten puhun, kun kohtaan uusia ihmisiä ja kenen seurassa sen teen. Todella vaikeaa, mutta mielestäni ei ole kovin mukavaa olla friikki, joka puhuu ties mitä unguwungu -kieliä.
Jos jotain positiivista tästä etsii, niin se, että mitkään kielet eivät koskaan ole tuottaneet minulle ongelmia kommunikoinnissa. Kuulen kaiken, mitä muut sanovat omalla äidinkielelläni, kun taas he kuulevat minun puheeni omalla äidinkielellään. Voin siis matkustaa minne tahansa ja tulla ymmärretyksi. Kirjoittaa en osaa, se täytyy opiskella kuten muutkin normaalit ihmiset.
Joskus olen miettinyt, että onko minussa joidenkin kummallisten asioiden verta, kun minulla on tämä kykyni. Kuitenkaan koskaan avarrusoliot eivät ole minua siepanneet, joten en ole vaivannut samanlaisella ajatuksella enää päätäni.
Ja tietysti kykyni hyvä puoli on se, että olen täydellinen firmamme ulkomaan bisneksien kanssa. Kukaan ei tiedä, miten sen teen. Kuinka saan kaikki parhaat sopimukset ja niin edelleen. Osa on koulutukseni ansiota. Tietenkin. Olen hyvä siinä, mitä teen. Ja osa kykyni. Äidinkieli mahdollistaa sen, että ymmärrysvirheitä ei tapahdu.
Olen matkalla tapaamaan ystävääni, mutta olen etuajassa ja minulla on nälkä. Päätän poiketa matkan varrella olevaan pikaruokalaan ostamaan pientä purtavaa.
"Yksi kahvi ja ranskalaiset, kiitos."
Myyjä pudottaa tarjottimen ja jää tuijottamaan minua hyvin hämillään. Tarjottimen kolinan häiritessä taustalla tajuan, että hän ei selvästikään ole paikallinen ja hämmentyy siksi, että puhun hänen äidinkieltään, mikä se sitten ikinä onkaan. Hymyilen hänelle hiukan anteeksipyytävästi aikoen selittää hänelle tutun selitykseni, kun joudun tällaiseen tilanteeseen, mutta hän ehtii avata suunsa ennen minua:
"Kukaan ei ole puhunut tuota kieltä tuhansiin vuosiin."
