Se tappaa minut

Ne olivat niin pehmeät
ei ole olemassa mitään vastavaa
Ne painautuivat minua vasten
kuumina ja polttavina
niiden elämänvoima pyörrytti
Se sai sydämeni takomaan
ja tajusin, että kaikki ennen tätä
Oli ollut turhaa
Koko pienen elämäni ajan
olin odottanu tätä hetkeä
Juuri häntä
Juuri tätä huuliemme kosketusta
joka tuntui tanssilta
Miten jokin niin kaunis
saattoi olla niin väärin
Miksei yhteiskunta voi sallia
ihmisille sellaista onnea
Se on sairaus
He sanovat
Ja nyt yksin sängylläni
sanat takovat päässäni
Se tappaa minut, se tappaa minut
Enkä minä ensimmäistä kertaa elämässäni
Välitä vähääkään

Kuulen sinut

On kulunut taas pari päivää siitä, kun viimeksi näit hänet. Ja jos mahdollista, olet miettinyt häntä entistäkin enemmän. Ne silmät. Niiden kuva ja niiden aiheuttama tunne vain takovat sinun mielessäsi kuin päänsärky, joka ei tahdo väistyä. Tosin tuo tunne ei ota kipeää, lähinnä se vain saa sinut todella hämmentyneeksi.
Mutta se kosketus. Miten jonkun toisen ihmisen kosketus voi tuntua niin erilaiselta? Miten jonkun kosketus voi oikeasti saada sinun kädestäsi sen kohdan, johon hän kosketti sinua, kihelmöimään ja lopulta, kun se kihelmöinti lakkaa, se kohta sinusta tuntuu aivan erilaiselta kuin muu kehosi. Se vain tuntuu elävämmältä. Et osaa selittää sitä millään muulla tavalla.
Hän vetää sinua puoleensa. Se on selvää. Ketä hän ei vetäisi puoleensa? Hän on kaunis, eikä hän ole tavallinen. Miksi hän ei kiinnostaisi sinua?
Kävelet asunnossasi ympäriinsä ja mietit, uskaltaisitko pyytää häntä vaikka kahville. Tai elokuviin. Tai edes jotain. Ovikellosi soi. Kuka ihme soittaa ovikelloasi keskellä yötä? Mietit mielessäsi, että uskottavasti se on joku sinun humalainen kaverisi, joka ei vain jaksa lähteä kotiin asti ja tahtoo yöpaikan. Onhan sentään perjantai-ilta.
Hän seisoo sinun ovesi takana. Päällään pelkästään musta silkkinen yömekkonsa.
"Hei, anteeksi että mä häiritsen sua keskellä yötä, mutta ei tiennyt kenen muukaan oven taakse mennä."
Katselet häntä hämilläsi, hän on samanlaisessa varustuksessa liikkeellä kuin silloin kerran, kun hän tuli pyytämään sinulta kahvinpuruja. Ei sukkia, ei muita vaatteita kuin tuo mekko.
"Tule sisään", sanot hänelle. Hän kävelee suoraan pöytäsi ääreen, kyselemättä sen kummemmin lupaa. Kuin hän olisi ollut sinun luonasi kymmeniä kertoja aikaisemminkin.
"Mä olin haukkaamassa vähän raitista ilmaa tossa parvekkeella, kun sit yhtäkkiä joku ylemmän kerroksen asukas käveli mun asunnon oven ohi ja sulki sen. Se kai luuli, et olin lähteny jonnekki ja jättäny sen vahingos auki, vaikka oikeesti se oli vaan sen takii auki, ku en aatellu viipyä kauaa, enkä jaksanu ottaa avaimia mukaan."
Ajatuksesi vaeltavat. Tänään on lauantai. Huoltomies on töissä vasta maanantaina.
"Joten jos vaan millään mahdollista, niin saisinko mä jäädä sun luokses yöksi? Mä voin nukkua vaikka lattialla maton päällä jos ei oo patjaa. Tai jos tiiät jonkun sun tutun, jonka luokse vois mennä."
Hän. Tuo nainen. Sinun luoksesi yöksi? Totta hitossa!
"Joo tottakai sä voit jäädä. Ja sä saat nukkua ihan tossa mun sängyssä, jos vaan tahot. Mä voin ottaa patjan tuolta kaapista."
"Kiitos ihan hirveen paljon!" Hän kiittää, ojentaa kätensä pöydän ylitse ja puristaa sinun kättäsi hymyillen.
Sinun kättäsi kihelmöi jälleen.
"Mä voin kyl nukkua ihan sun lakanoilla, niin ei tartte niitä mun takia vaihtaa."
Sinä hymyilet hänelle, ja kaivat itsellesi patjan kaapista. Sinun sydämesi ei osaa rauhoittua. Hän aikoo nukkua sinun luonasi.
Menette nukkumaan, hän toivottaa sinulle hyvää yötä.
Pyörit patjallasi, etkä saa unta. Tuo ihmeellinen nainen on vain parin metrin päässä sinusta. Miten sinä voisitkaan saada unta.
Olet torkahtanut, heräät siihen, kun joku hiippailee keittiössä. Nouset istumaan, ja katsot, mikä siellä on.
"Ai sori, mä kävin vaan vessassa", hän sanoo. Hän epäröi hetken, kunnes jatkaa: "Haluaisitko sä tulla mun viereen nukkumaan? Toi iso sänky tuntuu niin oudolta yksin."
Räpyttelet silmiäsi. Onko tämä unta? Pyysikö hän juuri sinua nukkumaan hänen viereensä. Hän ojentaa kätensä ja sinä tartut siihen. Kihelmöinti alkaa taas. Nouset ylös ja menet hänen viereensä makaamaan. Koitat olla herrasmies ja antaa hänelle tilaa nukkua, mutta hän painautuukin sinun kylkeesi kiinni. Joka ikistä kohtaa, mitä hän omalla vartalollaan koskettaa, alkaa kihelmöidä.
Ja tässäkö pitäisi muka yrittää nukkua, ajattelet itseksesi.
"Noh, onhan sitä pahempiakin tapoja valvoa", hän kuiskaa.

Ihosi alla

Kun olet keittämässä aamukahvia asunnollasi, kuulet ovikellosi soivan. Ihmettelet, kuka ihme olisi näin aikaisin ylhäällä kuin sinä. Jupiset mielessäsi, että jos siellä on Jehovan todistaja, niin heität kuumat kahvisi hänen päälleen.
Avaat oven. Hän seisoo sinun ovellasi.
"Hei, anteeks et mä oon sun ovellas näin aikaisin, mut arvelin, et sä oot jo hereillä."
"Hyvin arvattu", sanot tapaillen edes jonkinlaista hymyä kasvoillesi peittääksesi hämmästyksesi.
Hänellä ei ole päällään muuta kuin musta silkkinen yömekko, joka on juuri ja juuri soveliaan näköinen. Hänen hiuksensa ovat hiukan pörrössä ja hänellä ei ole edes sukkia jalassa.
"Aattelin vaan kysyä, et oisko sulla kahvia, kun mulla ei näköjään oo ja mun on pakko saada mun aamukahvit, eikä tässä lähellä vielä oo kauppaa auki, et voisin sieltäkään hakee"
Hän katsoo sinua niin suloisesti. Miten voisit olla antamatta hänelle muutamaa mitallista kahvinpuruja?
"Joo, tuu sisään vaan", sanot hänelle ja jatkat: "kuinka monta mitallista sä tarttet?"
Hän sipsuttaa sievästi sisään. Kuin jokin iso kissapeto. Hän kävelee niin viehkeästi, mutta jos hän tahtoisi, hän voisi milloin tahansa hyökätä, jos tilanne kävisi hänelle liian uhkaavaksi. Ja miksi ihmeessä hän saa sydämesi lyömään noin lujaa?
"No kolme riittää varmaan ihan hyvin."
Otat mukin kaapista, mittaat siihen kolme mittaa kahvinpuruja ja ojennat kupin hänelle. Kun hän koskettaa sormiasi, niitä alkaa ikäänkuin pistellä. Hän katsoo sinua hämmästyneenä, mutta rauhoittaa ilmeensä nopeasti. Hän hymyilee taas, kiittää kahvinpuruista ja lähtee asuntoonsa.
Miksi tuo nainen on niin erilainen?

Teet töitä huoneessasi. Mutta et pysty keskittymään. Ajatuksesi palaavat aina siihen samaa pisteeseen. Sinun uuteen naapuriisi. Mietit uudelleen ja uudelleen hänen kaunista ulkomuotoaan. Hänessä ei vain näytä olevan mitään epätäydellistä. Hänen vartalonsa jokainen kaarre, jokainen viiva on kuin Michelangelon piirtämä. Täydellinen. Hänen silmänsä. Kuinka ne voivatkaan tuntua siltä kuin hän tietäisi kaiken mielessäsi liikkuvan asian. Sellaisetkin, joista sinullakaan ei ole mitään tietoa. Mutta eniten mietit sitä pientä hetkeä, kun teidän sormenne koskettivat. Oliko se vain sähköisku? Mutta kun se ei tuntunut sähköiskulta, mietit mielessäsi. Sähköisku ei tunnu kihelmöivältä, eikä sen tunne jää näin pitkäksi aikaa sinun kehoosi. Ihan kuin hänen kosketuksensa olisi herättänyt ne solut eloon, joita hän kosketti.
Lopeta jo, moitit iteäsi. Ei kenenkään kosketus voi saada mitään eloon. Pakotat ajatuksesi siirtymään työhön, olet muutenkin jäljessä aikataulusta.

On mennyt muutama päivä, etkä ole nähnyt häntä. Olet miettinyt häntä viime päivinä luvattoman paljon. Enemmän kuin miehen kuuluisi miettiä naapureitaan. Myönnät itsellesi, että tahdot nähdä hänet uudestaan. Etkä pelkästään tahdo, vaan sinulla on pakottava tarve nähdä hänet. Hän on liian erilainen sivuutettavaksi. Aivan liian erilainen. Kuka muu käyttäytyy kuin kissapeto?

Seuraavan kerran, kun näet hänet, sinä kirjaimellisesti törmäät häneen. Sinä olet herännyt epätavallisen myöhään ja siksi olet myöhässä töistä. Juokset portaita alas, etkä katso eteesi. Hän on samaan aikaan juuri astunut ovesta ulos ja on kääntymäisillään, kun sinä törmäät häneen.
"Anteeksi, anteeksi, kiire töihin", sinä sanot ja vasta sitten nostat katseesi. Hän.
Hän hymyilee sinulle ilkikurisesti ja sanoo: "Ei se mitään, mullakin on vähän kiire."
Sitten hän kokettaa kämmenellään sinun olkavarttasi. Ja tiedät, ettei muutaman päivän takainen pistely ollut kuviteltua. Mutta ei se ollut sähköiskukaan. Räpyttelet silmiäsi ja sanot, että sinun täytyy mennä.
Hän hymyilee ja sanoo: "Törmätään pian uudestaan."

Tuli ja jää

Sinä kävelet keskustassa, kuten aina tiistaisin. Istahdat tavalliselle paikallesi ja alat katsella ihmisiä. Etsit inspiraatiota. Tänään sinulle ei riitä tavallisuus. Haluat nähdä jotain, joka herättää sinun sisälläsi jotain eloon. Ei pientä kipinää, vaan palavan roihun. Toivot, että tänään tuo inspiraatio kävelee sinua vastaan.
Sinä nostat aurinkolasit nenällesi ja luot katseesi ihmisiin. Tavallisia. Tavallisia. Tavallisia. Ei mitään sellaista, jonka takia kannattaisi vaivautua. Istut odottaen monta tuntia, kunnes kyllästyt odottamiseen. Ehkä huomenna, sinä ajattelet ja nouset ylös.
Sitten näet kaukana jotain, joka kiinnittää sinun huomiosi. Istut paikallesi. Ja vain katsot, mikä tuo ilmestys on, joka lähenee sinua joka sekunti.
Alat tehdä havaintoja hänestä.
Hän on punaista ja mustaa. Hän on vaarallinen kuin veitsi, joka on sinun keittiölaatikostossasi. Yksikin pieni lipsahdus, ja joka paikka on täynnä pelkkää sekasortoa.
Sinä katsot häntä, kun hän kävelee sinun ohitsesi. Hänen huumaava tuoksunsa lumoaa sinut. Se on sekoitus merellistä tuulta ja mausteisia vivahteita, jotka häivähtävät ennen kuin ehdit tunnistaa, mistä siinä oli kyse. Hänen hiuksensa hulmuavat hänen liikkuessaan. Tuo kaunis kiharapilvi.
Katselet hänen vaatteitaan. Ne ovat mustat. Hänellä on niitein koristeltu nahkatakki. Musta lyhyt paita ja mustat korkeavyötäröiset nahkahousut. Kuinka joku voi näyttää noin hyvältä nahkahousuissa? Kysyt iteltäsi.
Hänen silmänsä eivät ole tavalliset. Ne aiheuttavat liian monenlaisia tunteita ollakseen vain silmät. Kun ne katsovat sinuun, sinä tunnet, kuinka joku kulkee lävitsesi. Hänen katseensa tuntuu siltä kuin hän näkisi enemmän kuin kukaan koskaan aikaisemmin. Ne polttavat. Ne ovat kylmät. Ne ovat hänen.
Tuo ilmestys kulki aivan liian nopeasti ohitsesi. Huokaiset ja kirjoitat kaiken muistiin ja lähdet kotiisi. Sinä sait inspiraatiota tuosta naisesta moniksi päiviksi.
Mutta se ei riitä sinulle, sinä tahdot nähdä hänet uudestaan. Et pelkästään siksi, että hän on niin älyttömän erilainen. Vaan myös siksi, että hän sai pitkään aikaan oikeasti jotain liikutettua sinun sisälläsi pelkällä sekunnin kestävällä katseellaan suoraan sinun silmiisi.

Seuraavana päivänä sinä istut taas vakiopaikallesi ja vain odotat. Odotat häntä. Odotat, että hän ei olisi vain turisti, vaan paikallinen. Sellainen, joka voisi uudestaan liikkua tätä katua pitkin.
Sinä odotat jälleen tunteja. Sinä tähyilet joka suuntaan, että voisit nähdä edes vilauksen hänestä. Siitä eilisestä satumaisesta olennosta.
Päivä alkaa jo olla lopuillaan, ja joudut toteamaan, että tänä päivänä sinulla ei ollut onnea mukanasi. Nouset seisomaan ja lähdet astelemaan kotiasi kohti.
Kun käännyt kotikadullesi, sinä näet hänet. Pysähdyt. Ja katsot.
Hänen hiuksensa ovat edelleen kiharat, hänellä on punaiset huulet ja punaiset kynnet. Hänellä on baseball takki ja sama eilinen musta lyhyt paita. hänellä on korkeavyötäröinen hame ja korkeat korkokengät. Hän ottaa lasit pois silmiltään ja alkaa kaivamaan laukkuaan. Hän ottaa avaimet laukustaan ja menee sisään sinun rappuusi.
Hämmästyt.
Asuuko tuo nainen sinun rapussasi? Kiirehdit rappukäytävään ja näet, kuinka hän katsoo sinuun päin. Kuin hän olisi odottanut, että sinä astut siitä ovesta sisään. Hän hymyilee sinulle valloittavasti ja sanoo: "Hei, kiva nähdä uusia naapureita."
Sinä vastaat hänelle jotain sen kaltaista kuin hei vaan. Et saa sanaa suustasi. Kuinka voisitkaan saada, koska tuo nainen on sata kertaa ihmeellisempi kuin eilen. Et tiedä, mistä se johtuu. Hänen ulkonäöstään, vai silmistään. Vai jostain ihan muusta.
Hän hymyilee sinulle ja jatkaa matkaansa ylöspäin. Sinä alat seurata häntä. Menet omaan asuntoosi. Suljet oven. Nojaat ovea vasten ja yrität hengittää syvään. Saiko hän todellakin sinun hengityksesi kiihtymään?
Tahdot nähdä hänet uudestaan.

Vapaus on paljon muutakin

Kun minä luulin tietäväni,
miltä vapaus tuntuu,
minä lähetin sen matkaan.
Lähetin matkaan kuin linnun,
joka ei palaa takaisin.

Luulin, että se on niin vähän
että se käsittää niin pienen osan
tästä maailmankaikkeudesta.

Se oli minun päämääräni,
kun ajelehdin siellä täällä,
ilman mitään kiintopistettä
mihin tarkentaa katseensa,
jota kohti suunnistaa,
kun kadottaa suunnan.

Kun se lipsahti käsistäni,
tajusin, että oikea vapaus,
oli koko ajan ollut se rengas,
jonka päällä ajelehdin meressä.

Kiinni pysyminen renkaassa,
oli se oikea vapaus,
jota minä tarvitsin.

Sinä tarjosit minulle renkaan,
sinä tarjosit minulle vapauden.

Tähdenlento

Kuin pieni kuiskaus
on henkäyksesi avaruudelle

Pienet höyryävät patsaat
muodostavat sillan
kahden erilaisen välille

Niin erilaiset tulevaisuudet
imeytyivät mustiin aukkoihin

Koska valinta on jo tehty
tehty ennen kuin tajusitkaan

Ja olet siitä onnellinen

Ne kaikki niin pienet asiat
ovat osa suurempaa

Anna vain tähdenlentojen kuljettaa

Sade sateenkaareen

Haluan saada sinut ymmärtämään
kuinka paljon sinä muutit elämääni

Kuinka paljon minä ennen itkin
kuinka vapautuneesti nyt nauran

Kuinka vähän luotin muihin ihmisiin
kuinka turvassa olen sinun kanssasi

Kuinka harmaana näin maailman
joka on nyt täynnä kauniita värejä

Kuinka paljon kaikki on muuttunut
verraten aikaan ennen sinua

Aurinkoni

On olemassa aurinko
se on sinun maailmasi keskus
se pitää sinut paikoillasi
ja tekee elämisen mahdolliseksi

Sinun ihana hymysi
rakastan sinun nauruasi
rakastan nojata päätäni rintaasi
hengitän samaa ilmaa kanssasi

Tunnen olevani turvassa
enkä minä enää pelkää
voin uppoutua syliisi
ja pitää kiinni lujemmin

Olet kuin kaikki ne kirjat
joiden maailmoista haaveilin
ne tuhannet sadut
joiden ei pitänyt olla totta

Sinusta tuli minun aurinkoni

Rakas

Rakas, teet minut onnelliseksi
saat minut hymyilemään
syvemmin sinuun rakastumaan

Luonasi niin hyvä olla on
muualla en tahdo viipyä
sinun sylissäsi ainoastaan

Sinun kanssasi saan nauraa
minä olen vihdoin vapaa
saan jälleen olla minä

Tahdon olla aina sinun
ja olen onnellinen
koska tulen aina olemaan

Kuu

Tuntuu kuin kaikki olisi uutta. Mikään ei ole paikallaan. Mikään ei ole ennallaan. Hän pyysi minua kertomaan, miltä tämä kaikki tuntuu. Miten voisin kertoa hänelle mitään, jos en itsekään löydä sanoja kuvailemaan sitä onnea, joka on minulle suotu.
Minun maailmani oli musta. Siellä täällä oli pieniä tähtiä, valon pilkahduksia, joiden luulin pitävän minut hengissä. Hypin tähdeltä toiselle etsien jotain, jota tähdet eivät voineet minulle tarjota. Ne tähdet olivat kauniita hetken, kunnes menin liian lähelle ja ne polttivat minut.
Yritin saada tähdet ymmärtämään, että minua ei saa polttaa. Minun pitää saada nauttia niiden pienestä ja kauniista loisteesta. Mutta joka ikinen kerta, kun pääsin vähänkään lähemmäs, minun oli palattava takaisin. Ja kun olin kääntänyt kerran selkäni tähdelle, sitä ei enää ollut.
Koko elämäni olin katsellut hapuillen taivaalle katsellen tähtiä, jotka voisivat auttaa minua. Ajattelin kerta toisensa jälkeen, että ehkä tämä tähti ei satuttaisi minua ja lähdin sen luokse. Ja kerta toisensa jälkeen jouduin palaamaan takaisin pettyneenä ja satutettuna. Kerta. Toisensa. Jälkeen.
Ensimmäisen kerran, kun halusin päästä lähemmäs tähteä ja kun se sitten poltti minua, minuun sattui paljon. Itkin päiviä, en päässyt siitä yli kuukausiin. Seuraava tähti satutti vähemmän. Seuraava taas vähemmän. Tai siltä se ainakin tuntui. Minä turruin kipuun.
Ja loppujen lopuksi tähtiä oli monia vuodessa, kun ennen niitä oli vain yksi vuodessa. Minun kipuni oli turtunut ja siksi tahti kiihtyi kuin sinfoniassa, joka vyöryy eteenpäin voimalla.
En edes muista, kuinka kauan etsin tähtiä tähtien perään uskoen, että tämä on viimeinen. Mutta ei se koskaan ollut. Kun edellisen tähden kauniin valon muisto oli häipynyt, minä tahdoin uuden tähden. Ja taas uuden. Ja uuden. Tähtien muistot sekoittuivat päässäni, enkä enää ollut varma siitä, mikä tähti löytyi mistäkin. Tähtien etsiminen uuvutti minut ja sai minut tahtomaan lisää. Satuttamaan itseäni lisää.
Kunnes löysin sinut. Kunnes löysin kuun. En ymmärrä, miten en näiden kaikkien vuosien aikana ollut koskaan kääntänyt päätäni, että olisin voinut nähdä kuun. Se oli kaunis. Se oli täynnä valoa. Ja se ei satuttanut minua.
Minä näin, että tämä oli se, jota olin aina etsinyt tähtien joukosta. Kuu oli minun. Se oli minulle. Eikä minun koskaan tarvitsisi luopua siitä. Ja kaiken kokemani jälkeen, minä voin olla onnellinen.

Kirje nro. 52

Rakas John,

Olen samaa mieltä kanssasi, olen muuttunut paljon vuoden aikana. Ei, en aio sanoa, olenko muuttunut parempaan vai huonompaan suuntaan. Mutta sen voin sanoa, että olen muuttunut. Minä ajattelen eri tavalla ja voin nykyään sanoa, että jopa kaipaan asioita, joita en ennen osannut kaivata.
Esimerkiksi kaipaan jotain sellaista, jota en ole hänen jälkeensä kaivannut. Hassua, sanoisin.

John, minä olen onnellinen puolestasi. Ihanaa, että vihdoin hänkin löysi luoksesi. Se on ihmeellistä, miten se tapahtuu yhä uudelleen ja uudelleen. En koskaan kyllästy siihen, kun kerrot heistä. Se on ihmeellistä. Ja kaunista.
Pyysit minua kertomaan viime viikosta. En tietenkään voi kertoa sinulle kaikkea jokaista yksityiskohtaa myöten, mutta aion kertoa sinulle jotain.
Meillä oli hauskaa siellä. Niinkuin aina. Oli hiukan sateista, mutta se ei tietenkään haitannut meitä. Saimme olla yhdessä ja nauraa monille asioille. Ja kuten tavalliseen tapaamme, me riitelimme myös. Viikon yhdessäolo tekee niin aina meille. En osaa sen kummemmin sanoa, että miksi. Eikä se niin hirveästi haittaakaan. Me vain nyt olemme sellaisia.
Tapasin mukavia ihmisiä, jotka saivat minut nauramaan ja hymyilemään. Samalla tavalla kuin sinun kirjeesi. John, uskotko, jos kerron, etteivät monet ihmiset pysty siihen?
John, minä pidin siellä hauskaa. Minä jopa annoin tunteideni viedä ja eräs ihminen sai perhosia minun vatsaani. Hassua, eikö totta? Se oli jotenkin ihmeellistä, että ne tuntuivat yhtä ihanilta kuin aina ennenkin. Ja arvaa mitä, hänkin piti minusta. Tapa, jolla hän katsoi silmiini, kun kerroin hänelle tyhjänpäiväisiä asioita elämästäni, oli ihmeellinen. Hänen ruskeat hiuksensa ja kaunis elämänsä juovuttivat minut. Minä suutelin häntä.
John, tulen kaipaamaan häntä. En tiedä kuinka pitkään, mutta tiedän, että niin tapahtuu. Tahdon puhua hänen kanssaan. Olla hänen lähellään. Haluaisin elää hänen kanssaan. Onko se lapsellista unelmoida tällaisia asioita John?
Minä en tiedä, mitä pitäisi tehdä. Olen varma, että meistä tulee jotain. John, osaatko sinä neuvoa? Vai joudunko päättämään itse? Olisi paljon helpompaa, jos kertoisit suoraan, mitä tahdot minun tekevän. Silloin säästyisin monilta sydänsuruilta.
Anteeksi John. Minun ei olisi pitänyt kirjoittaa noin. Tiedän, että tahdot minun päättävän itse. Kirjoita pian.

Rakkaudella
Diana

Kirje nro. 1

Rakas John,

Tiedän, että viime kirjeestäni on pitkä aika. Anteeksi siitä. Voisimmeko sopia, että tästedes emme enää pidä näin pitkiä välejä kirjeidemme välillä?
Tai sovitaanko heti, että tämä on meidän ensimmäinen kirjeemme? Unohdetaan ne kaikki muut, ja aloitetaan alusta.

Mitä sinulle kuuluu? Kerro pitkästi. Tahdon kuulla kaiken. Mikä painaa mieltäsi ja mistä olet ollut iloinen viime aikoina? Onko lempiruokasi edelleen makaronilaatikko?
Näiden viikkojen aikana on tapahtunut paljon. Minulle kuuluu hyvää. Olen onnellinen. Onnellisempi kuin aikoihin. Olen löytänyt jotain, joka tuo valoa elämääni, ja joka vie minua eteenpäin, tapahtuipa mitä hyvänsä. Olen viime päivinä miettinyt paljon sitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Mitä mieltä sinä olet? Onko edes olemassa oikeaa tai väärää? Onko kaikki vain meidän omien valintojemme varassa, vai onko jossain joku, joka on sanellut sen, mitä saa ja mitä ei saa tehdä?
Muistatko, kun aloitin kertomaan sinulle minun menneisyydestäni. Minun muistoistani, unelmistani ja haaveistani. Muistatko, kun kerroit niitä samoja asioita minulle?
Olet oikeassa, minun ensimmäiset muistoni ovat hyvin varhaisia, ja todella poikkeuksellisia. Minä en tiedä miksi niin, mutta tiedän, että niilläkin on joku tarkoitus. Sinähän sanoit, että kaikella on tarkoituksensa, eikö niin? Uskotko vielä itse omaan väitteeseesi? Toivon, että uskot. Koska minäkin olen alkanut uskomaan siihen.
John, minä erosin hänestä. Ei näin nuorena ole hyvä olla niin vakavissaan. Ja myöhemmin hänestä paljastui sitten muutakin, jonka takia on hyvä, että olen nyt vapaa. Kerron niistä sinulle myöhemmin, kun soitat minulle. En tahdo kertoa kaikkea kirjeellä. Ymmärräthän minua?
Minun täytyy ehkä nyt laittaa mustaa valkoiselle; John, olit oikeassa. Miksi en useammin kuuntele sinua? Sinä olet fiksu ja näet niin paljon syvemmälle kuin minä? Anteeksi, etten kuunnellut sinua.
Huh, nyt se on myönnetty. Olipas vaikeaa. Tiedät kyllä, miten itsepäinen minä olen, joten ota edelliset sanani kohteliaisuutena ja vaikka teetätä niistä taulu, että kaikki näkevät, että jopa minä osaan tunnustaa virheeni ja voin olla väärässä.
John, minulla on niin paljon puhuttavaa kanssasi. Kirjoitathan pian takaisin?

Rakkaudella
Diana

Pimeä

Sähkökatkos on yllättänyt teidät. Sinun sydämesi hakkaa, sen kuulisi kuurokin. Sinä odotat, mutta pelkäät sitäkin enemmän, koska tämä on jotain niin uutta sinulle.
Hän puhuu sinulle, mutta sinä et muista sanoja. Muistat vain sen, kuinka odotit, että hän löytäisi sinut, juuri siitä. Hän huitoo taskustaan löytämällä sytkärillä ilmaa suoraan sinun nenäsi edessä, mutta ei huomaa, että olet siinä. Hän lähtee vähän kauemmas. Hän laittaa sytkärin taskuunsa, kääntyy ja alkaa sohia käsillään ympärilleen.
Hänen kätensä osuu sinun rinakehällesi, ja siitä se jatkaa matkaansa hetken aikaa alaspäin pitkin sinun vatsaasi. Sinä henkäiset terävästi, ja tiedät, että se ei jäänyt häneltä huomaamatta. Hä tuntee sinun sydämesi lyönnit.
Hän perääntyy. Sinä haluaisit kuollaksesi vetää hänet takaisin lähellesi, mutta et uskalla. Et tiedä, miten toimia. Mistä tietäisitkään, ethän koskaan ennen ole ollut tällaisessa tilanteessa. Sydämesi hakkaa koko ajan lujempaa, kun kaipaus lävistää sinut. Haluat hänet takaisin lähellesi, nyt. Vaikka sinua pelottaa, tahdot silti. Etkä sinä tiedä, kumpi voittaa tänään, sinun tahtosi, vai pelkosi.
Hän tulee uudelleen luoksesi, ottaa sinua vyötäröltä kiinni, vetää sinut täysin kiinni itseensä. Hänen päänsä nojaa sinun rintakehääsi ja sinä painat leukasi hänen päätään vasten. Tiedät, että hän kuulee sydämesi sykkeen vieläkin selvemmin, mutta et jaksa välittää. Hänen kuuma hengityksensä lämmittää sinun kaulaasi ja rintaasi. Korvissasi suhisee.
Sinusta ei ole ikinä tuntunut näin hyvältä. Tuntuu niin hyvältä, kun hän nojaa sinua vasten. Kun hänen kuuma hengityksensä lämmittää sinua, ja hänen kätensä on sinun ympärilläsi vetäen sinua kiinni hänen vartaloonsa. Kaikki tuntuu niin oikealta, että sinä et haluaisi pelätä enää mitään. Tunnet, tiedät, että hän ei satuta sinua. Hän tietää, miltä tuntuu tulla satutetuksi, ja siksi hän ei ikinä tekisi sitä sinulle.
Hän rakastaa sinun viattomuuttasi ja kokemattomuuttasi enemmän kuin mitään. Sinä tiedät, että hän haluaa sulkea sinut syliinsä, ja suojella sinua kaikelta pahalta. Hän tahtoisi vain upota sinun syliisi ja olla kanssasi turvassa. Te sovitte täydellisesti yhteen, koska vastakohdat täydentävät toisiaan. Tai niin ainakin monet uskovat.
Hänen villi luonteensa. Se, kuinka hän osaa heittäytyä mihin tahansa ja elää hetkessä. Sinun rauhallisuutesi ja lempeytesi. Hänen kauneutensa, sinun vahvuutesi. Hänen mielestään olet vahvin mies maailmassa, koska sinä olet sinä.
Hän ei hellitä otettaan, hän aikoo pelata korttinsa loppuun asti. Sinä tajuat sen nyt.
Hän painaa kätensä sinun rintakehällesi ja nostaa katseensa ylöspäin. Koska on pimeä, et näe, kuinka hänen silmänsä loistavat. Mutta sinä voit tuntea sen tavasta, jolla hän pitelee sinua.
Heität pelon syrjään ja otat häntä lantiolta kiinni. Annat hänen painautua sinua vasten ja suutelet hänen pehmeitä huuliaan.
Hän tietää. Hän tuntee ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Suudelma loppuu. Te erkanette. Pelko ottaa vallan. Sinä liukenet paikalta, mutta tiedät, että huomenna pelkosi on vielä helpommin selätettävissä.
Sinä et halua päästää häntä käsistäsi.

Jos

Kyyneleitä vuodata ja kiduta
jos annat helpotusta
mutta kipuni poista
jos en saa rakkautta
olen valmis itkemään
jos tulevaisuus onnellisuutta kiiltää

(vanhempaa tuotantoa)

Saanko, tahdonko?

Saanko kirjoittaa sinulle?
Saanko kirjoittaa paljon?
Saanko kirjoittaa kaiken?
Saanko jättää jotain pois?
Saanko muotoilla sanat?
Saanko tehdä ne uudelleen?
Saanko kertoa sinulle?
Saanko antaa ne käteesi?

Tahdonko minä tehdä sen?

Intiaanien pyhät henget

"Ugeziwazea!"
Sivelen kaulakoruani. Se kolisee hiukan, kun sitä ravistaa. Sulat suhisevat pienesti, jos tuuli pääsee puhaltamaan siihen. Helmet loistavat kirkkaana. Heristän korviani, ja kuulen heimopäällikön laulun. Hän ilmeisesti heittelee nuotioon jotain ja tanssii sen ympärillä. Vastaan äitini kutsuhuutoon linnun liverryksellä ja lähden juoksemaan maissipelloille.
Kun juoksen kylän läpi äitini luokse, voin melkein kuulla esi-isieni henget, jotka tanssivat kylämme ympärillä. He ovat tuolla jossain, ja he ovat täällä.
Kun saavun äitini luokse, hän nauraa ja kaappaa minut syliinsä. Hän suukottaa päätäni ja kysyy: "Miksi viivyit niin kauan, ugeziwazea?"
Minä hymyilen äidille, enkä vastaa mitään. Eikä hän odotakaan minun vastaavan. Hän tietää kyllä, että minä olin puhumassa puille, pensaille, purolle. Äitini ymmärtää minua. Hän tietää, että he kuiskivat minulle.

Koko elämäni kaikki elävät ovat kuiskineet minulle salaisuuksiaan. Joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta aina olen kuullut niiden kuiskeen pääni sisällä. Se on kuin pientä metsän huminaa, jossa on sanoja. Niiden sanat ovat lumoavia, joskus hyvinkin sekavia, mutta silti niin aitoja. Ne ovat minulle niin todellisia, että aina en edes muista, että muut eivät kuule niitä ääniä.
Kun olen menossa nukkumaan, ne toivottavat minulle hyvää yötä, ja valvovat untani. Kun olen vartiotehtävissä, ne kuiskivat minulle heti, jos jossakin on vaara. Kun olen maissipelloilla, ne kertovat minulle, mistä parhaimmat maissit löytyvät. Ne auttavat ja ohjaavat minua, missä ikinä olenkin.

"Ugeziwazea, kutsuin sinut tänne, koska isäsi tahtoo tavata sinut", äiti sanoi.
Katsoin äitini silmiin hämmentyneenä, nyökkäsin ja lähdin kävelemään isäni teltalle päin. Isäni ei yleensä tahtonut juurikaan olla kanssani. Tai no, oikeastaan hän ei ehtinyt. Hänellä oli paljon tekemistä heimomme asioiden parissa, eikä hänellä siksi ollut aikaa minulle. Sinänsä asia ei haitannut minua, koska koin isäni hiukan pelottavana henkilönä, kun taas äitini sinä turvallisena satamana, jonka luokse voin aina palata. Isästäni en ollut ollut koskaan varma.
Menin polvilleni isääni vastapäätä. Hän hämmensi velliä mietteliäänä, enkä ollut varma, oliko hän edes kuullut tuloni.
Katselin isäni teräväreunaisia piirteitä, mustia hiuksia, jotka oli ajeltu toiselta puolelta kaljuksi ja vahvoja käsivarsia, jotka heiluivat nuotion ympärillä. Istuin hiljaa paikallani, ja odotin, koska isäni avaisi suunsa.
Häntä ei saanut hoputtaa.

Lopulta, ehdittyäni laskea kolmeen sataan, isäni alkoi puhua hiljaisella, kuiskaavalla äänellä: "Ugeziwazea, henget ovat kuiskineet minulle. En ole kuullut niitä kymmeniin vuosiin. Mutta tänään minä kuulin ne taas."
Katsoin isääni silmät pyöreinä, en ollut koskaan tiennyt, että isänikin olisi joskus kuullut kuiskauksia.
"Henget tahtovat lähettää sinut samalle matkalle kuin minutkin aikoinaan, ugeziwazea." Isäni oli pitkän aikaa hiljaa. Sitten hän nousi, ojensi minulle pussin, jonk sisällä oli selvästi paljon tavaraa.
"He kyllä kertovat sinulle, mitä sinun on tehtävä. Onnea matkaan ugeziwazea. Sinä kyllä löydät polkusi"

Silmäsi hunnun alla

Huivisi huitoo ilmaa
äänet täyttävät huoneen
ne äänet,
kun heität huivisi pois

Sinä paljastat hiuksesi
Ravistelet ne vapaaksi kahleistaan
Sinun lumoavat kasvosi
et ole enää heidän

Sinä olet vapaa
tänä iltana
kukaan
ei voi määrätä sinua

Sinä naurat ensi kertaa vuosiin
olet muutakin
kuin pelkät ääriviivat hunnun alla

Et ole milloinkaan
ollut niin vapaa
kuten tänään

Ja kun tunnet vapauden
sinä päätät
että sinä et palaa

Heität menneisyytesi,
huivisi,
säännöt,
kaiken.

Pois.

Elä

Juokse tyttö, kun vielä voit
huuda poika, kun sisälläsi puristaa
itke lapsi, kun ikävä vyöryy päällesi
naura äiti, kun lapsesi juoksee ympyrää
nosta syliin isä, kun hän itkee
Elä sinä, kun vielä voit

Uudestaan ja uudestaan

Yhä uudestaan ja uudestaan
sä saat mut rakastumaan
syvemmälle sukeltamaan
unelmiin suuriin uskomaan

Tahdon kanssas jakaa kaiken
lähemmäs sua painautua
näyttää elämän kauneuden
syvemmin suhun rakastua

En milloinkaan saata ymmärtää
ihmeellistä elämää
jota kanssasi elää saan
eikä tää lopu milloinkaan

Tahdon kanssas jakaa kaiken
lähemmäs sua painautua
näyttää elämän kauneuden
syvemmin suhun rakastua

Tartu käteeni; juostaan
Kuiskaa; prinsessa, sä oot vapaa

Tahdon kanssas jakaa kaiken
lähemmäs sua painautua
näyttää elämän kauneuden
syvemmin suhun rakastua

Minä sinua rakastan

Tapahtuuko tämä todella minulle?
Onko tämä onni todella täällä?
Kaikki palaset osuvat kohdilleen
ja minun on niin hyvä olla.

Suljen kaiken tämän syliini
enkä koskaan päästä irti.
Aion nauraa kanssasi
annan kyyneltekin virrata poskillani.

Sinun kanssasi kaikki on hyvin
sinun kanssasi kaikki on paremmin.

Tiedän, ettet koskaan lähde
etkä koskaan jätä minua yksin
Minä uskon sinuun aina
ja annan vain virran viedä.
.
Kuinka voisin koskaan kertoa
kuinka paljon sinua rakastan
kun annat koko ajan lisää syitä
rakastaa sinua syvemmin.