On äiti, jolle tulee äitienpäiväonnitteluja biologisilta lapsilta ja "lainalapsilta". Niiltä lapsilta, jotka kokevat naisen äidikseen, vaikka hän ei ole heitä synnyttänyt. Kasvattanut ehkä kuitenkin. Ollut äiti silloin, kun sitä on kaivattu ja tarvittu. Antanut äidillisiä neuvoja ja sylin. Ollut läsnä, kun sitä on lapsi tarvinnut.
Juuri tänään kuulin erään tällaisen äidin sanovan "Neljä lasta on tullut vatsasta ja loput ovesta".
On äiti,
jonka jaloissa pyörii lapsia ja jonka vatsa on pyöristynyt odotuksesta.
Odottava äiti. Ehkä jossain rintalastan alla paisuu onni siitä, että
olen tämänkin ihmistaimen äiti, jota en ole vielä saanut katsoa
kasvoista kasvoihin. Se odotus ja ilo tulevassa tuovat äitienpäivään
erityisen onnen.
On äiti, joka aloittaa päivänsä hautuumaalta. Lapsensa haudalta. Lapsen, joka lähti liian varhain. Äiti tietää, että lapsen ei kuuluisi mennä ennen äitiään tuota tietä. Mutta elämä ei aina ole reilua. Ja siksi osan äitien sydämessä lepää suru. Hiljaisena ja läsnäolevana. Hän sai olla äiti myös tälle lapselleen. Nyt hän on niin hyvä äiti kuin voi tällaiselle lapselle olla. Hän vie kukkia ja kynttilän.
On äiti, joka menetti lapsensa niin varhain, ettei saanut pitää edes hautajaisia. Ehkä suurin osa ihmisistä ei edes tiedä, että hän on myös sen lapsen äiti. Koska siitä ei puhuttu. Eikä siitä kerrottu, koska se sattui liikaa. Keskenmenneen raskauden kipu muistuu mieleen äitienpäivänä. Hänkin on äiti. Sinä et vain tiedä sitä.
On äiti, jolla ei ole omia lapsia. Hänen elämänsä suunnitelmat eivät ole toteutuneet. Kipeän polkunsa vaiheissa hän on ehkä usein kysynyt miksi kävi näin. Ehkä hänellä ei ollut puolisoa, tai ehkä he eivät puolisonsa kanssa hoidoista huolimatta saaneet kokea uuden elämän ihmettä. Hän on myös äiti. Kantaa äitiyttä sydämessään kuin kaipausta.
On äiti, jolla on rakkaita lapsia, joista hän on kiitollinen. Kiitollinen siunauksista, joita hän on elämänsä varrella saanut kantaa sisällään ja sylissään. Äiti, jonka äitiyttä me parhaiten juhlimme ja onnittelemme. Äiti, joka rakastaa lapsiaan enemmän kuin kukaan osaa uskoa.
Kuten näemme, äitiyttä on monenlaista, erilaisissa muodoissa. On erityislasten äitejä, sijaisäitejä, biologisia äitejä, menetyksen kokeneita äitejä ja ihmettä toivovia äitejä. Äitiys on osa ihmisyyttä. Onhan meillä jokaisella äiti.
Minäkin olen äiti. Hän olisi jo 2,5-vuotias. Minun mielikuvissani hän on poika, jolla on mieheni kiharat ja minun suuni. Onneksi voin luottaa siihen, että kerran vielä tapaan hänet. Suljen hänet syliini, enkä päästä enää koskaan irti. Ennen sitä aion kuitenkin nähdä sen, mitä elämälläni on minulle tarjottavana. Iloineen ja suruineen. Onneksi on Isä, jonka kädestä saan pitää kiinni.
On äiti, joka aloittaa päivänsä hautuumaalta. Lapsensa haudalta. Lapsen, joka lähti liian varhain. Äiti tietää, että lapsen ei kuuluisi mennä ennen äitiään tuota tietä. Mutta elämä ei aina ole reilua. Ja siksi osan äitien sydämessä lepää suru. Hiljaisena ja läsnäolevana. Hän sai olla äiti myös tälle lapselleen. Nyt hän on niin hyvä äiti kuin voi tällaiselle lapselle olla. Hän vie kukkia ja kynttilän.
On äiti, joka menetti lapsensa niin varhain, ettei saanut pitää edes hautajaisia. Ehkä suurin osa ihmisistä ei edes tiedä, että hän on myös sen lapsen äiti. Koska siitä ei puhuttu. Eikä siitä kerrottu, koska se sattui liikaa. Keskenmenneen raskauden kipu muistuu mieleen äitienpäivänä. Hänkin on äiti. Sinä et vain tiedä sitä.
On äiti, jolla ei ole omia lapsia. Hänen elämänsä suunnitelmat eivät ole toteutuneet. Kipeän polkunsa vaiheissa hän on ehkä usein kysynyt miksi kävi näin. Ehkä hänellä ei ollut puolisoa, tai ehkä he eivät puolisonsa kanssa hoidoista huolimatta saaneet kokea uuden elämän ihmettä. Hän on myös äiti. Kantaa äitiyttä sydämessään kuin kaipausta.
On äiti, jolla on rakkaita lapsia, joista hän on kiitollinen. Kiitollinen siunauksista, joita hän on elämänsä varrella saanut kantaa sisällään ja sylissään. Äiti, jonka äitiyttä me parhaiten juhlimme ja onnittelemme. Äiti, joka rakastaa lapsiaan enemmän kuin kukaan osaa uskoa.
Kuten näemme, äitiyttä on monenlaista, erilaisissa muodoissa. On erityislasten äitejä, sijaisäitejä, biologisia äitejä, menetyksen kokeneita äitejä ja ihmettä toivovia äitejä. Äitiys on osa ihmisyyttä. Onhan meillä jokaisella äiti.
Minäkin olen äiti. Hän olisi jo 2,5-vuotias. Minun mielikuvissani hän on poika, jolla on mieheni kiharat ja minun suuni. Onneksi voin luottaa siihen, että kerran vielä tapaan hänet. Suljen hänet syliini, enkä päästä enää koskaan irti. Ennen sitä aion kuitenkin nähdä sen, mitä elämälläni on minulle tarjottavana. Iloineen ja suruineen. Onneksi on Isä, jonka kädestä saan pitää kiinni.