Katselen vesipisaroiden vierivän pitkin paljaan ihon pintaa. Kuulen raskaan hengityksen. Liian pitkään rasitettujen keuhkojen yrityksen pysyä elämässä kiinni. Liukastelevien sormien repivät äänet ja sanojen sanomattoman hiljaisuuden.
Syvällä sisimmässäni tiesin, että tämä hetki koittaisi. En vain koskaan tahtonut uskoa, että rakkaani olisi kykenevä siihen. Kuulen vesipisaroiden tippuvan lätäkköön jossain lähelläni. Tipahdukset kuulostavat laukauksilta korvissani.
Kuulen hengityksen äänen voimistuvan. Happi ei riitä, sitä ei ole tarpeeksi ja paniikki alkaa iskeä. Keuhkot alkavat huutaa lisää, lisää, lisää. Tunnen kuinka sormet alkavat saada otetta ihosta ja kiivetä yhä ylöspäin. Kohti tavoitettaan ja maaliaan. Ylöspäin. Ylöspäin.
Kaulan ympärille kietoutuvat sormet eivät ole koskaan tuntuneet näin pitkiltä ja kylmiltä. En voi uskoa sitä, että ne ovat samat sormet, jotka lohduttivat minua pimeydessäni.
Silmien lämpö ja hellyys on kadonnut, pelkkä pimeys tuijottaa minua takaisin. Et ole enää se, jonka tunsin. Näen painajaisteni paholaisen uudelleen pukeutuneena sinun muotoosi. Kuinka toivonkaan, että se olisi ollut joku muu.