Nauran sinulle. Sinä valitat kamalasta elämästäsi ja pyydät minulta apua. Minua lähinnä huvittaa. Jos minun ongelmani olisivat tuonkaltaisia, pomppisin riemusta.
"Jaa eipä mun tartte muuta ku viedä kukkii haudalle."
Puraisen neuleeni hihaa ja katselen kuinka muut kirjoittavat vihkoihinsa jostain turhasta kuten vesikasvien keijumisesta. Vilkaisen ympärilleni ja huomaan sen jätkän taas tuijottavan minua. Voi tyttöparkaa, ajattelen ja vilkaisen toiselle puolelleni. Hän on täysin ihastunut jätkään, joka on ihastunut minuun.
"Kaikki kattoo mua ku jotai juoppoa, ku kävelen. Emmä jaksa välittää."
Ennen minä olin sellainen ilopilleri, todella sosiaalinen ja naurava persoona, rakastin koko maailmaa ja elämää ympärilläni. Viidennellä luokalla kaikki muuttui ja mun vaatekaapista löyty vaan mustaa. Mun silmistä löyty mustaa. Mun hiukset värjättiin mustiksi. Mun sielu oli täyttä mustaa.
"Mä tekisin seppukun."
Äiti ei jaksa huolehtia minusta. Minä olen pelkkä taakka hänen muutenkin raskaassa elämässään. Miksi ihmeessä hänen pitäisi panostaa minuun, jos hänen omakin elämänsä on täysin pirstaleina. Ehkä vielä suuremmin kuin minun.
"Mä en oo syöny muutaku vesimelonia koko kesänä."
Minä en vain enää jaksa tätä elämää, ajattelen napsiessani kofeiinitabletteja toinen toisensa perään. Onko millään enää mitään väliä?
"Mä olin eilen sen luona. Kato mun kaulaa."
Minua naurattaa. Hän on rohkea. Minäkin tahtoisin olla. Minäkin tahdon täältä pois. Hänkin lähtee. Kirjoitan turhia numeroita hänen ruotsinkirjaansa. Minä en ehkä edes näe mustaa minun sisälläni.
"Ne on oikeesti mun parempia kavereita ku se ikinä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti