torstai 17. syyskuuta 2015

Lappi

Katselen ikkunasta ulos. Näen paljon keltaista, hiukan enää vihreää, lehtensä pudottaneita koivuja, maan, joka on puhdas. Lintu hyppele puiden takana. Pienet sadepisarat valuvat lehtien oksista maahan. Pisarat näyttävät pieniltä helmiltä, jotka loistavat puiden oksilla.
On hiljaista.
Katselen paikkoja, joissa liikahtaa jotain. Lisää lintuja. Ne syöksähtelevät eteen päin ja toistensa lomaan. Välillä ne pomppivat maassa. Yksi lintu istuu sienen päällä. Täällä on jäkälää, jota en yleensä muualla näe. Punaiset laikut maassa näyttävät suudelmilta, joita Jumala on painanut maan pintaan.
Sumu nousee koko ajan korkeammalle, ja näen selvemmin. Vaaran huipulla on risti, jonka luokse kerran vaelsin mukanani kivi. Kivi, jossa oli pyyntö. Jonka jätin sen juurelle. En muista toivettani. Ehkä se oli, että saisin tulla tänne pian takaisin. Ehkä toivoin jotain muuta.
Sydämeni rauhattomuus on hiljennyt. Miten voisin murehtia mistään, kun ympärilleni levittäytyy tämän luodun maan kauneus. Olen hiljaa ja katselen. Rauhoitun.
Vaivaiskoivujen kuhmuraisuus ja lyhyys näyttää kauniilta. Niiden oranssit ja keltaiset lehdet muistuttavat, että pian lumi peittää ne alleen. Sade alkaa uudelleen. Pisarat ropisevat kattoon kuin muistutten uudesta alusta, jonka jokainen sade tuo mukanaan.
Tahtoisin lähteä pian ulos. Tahtoisin hengittää puhdasta ilmaa, katsoa hiljaista ja värikästä maata. Kuunnella lintujen liikkeitä. Nauttia siitä, että elämä on tässä ja nyt. Muistaa sen, että ihmisen lepää siellä, missä hänen sielunsa löytää levon. Missä ilmaa on niin helppo hengittää, eivätkä arjen huolet ole löytäneet tietänsä tänne.
Tämä paikka ei ole Jumalan selän takana. Täällä hän tuntuu olevan paljon lähempänä.

3 kommenttia: