Hukkunut

"Jonakin päivänä sä saat kaiken sen, mistä oot haaveillut"
"Et sä voi luvata mitään sellaista"

Ja kuten me kaikki tiedämme, katteettomat lupaukset eivät koskaan johda mihinkään. Ja niistä jää jäljelle vain salassa itkettyjä kyyneleitä. Ja jos meiltä silti kaiken sen jälkeen kysytäisiin, tahdommeko uskoa unelmiin, me silti vastaisimme kyllä.
Me vastaisimme aina kyllä, koska olemme typeriä unelmoijia, jotka luulevat aina saavansa kaiken haluamansa, vaikka elämä olisi kohdellut kuinka kaltoin. Ja niin me uskomme ja hukuttaudumme yhä uudelleen ja uudelleen siihen valheellisien kuvitelmien mereen, joka jonakin päivänä vielä hukuttaa meidät ja me vihdoin ymmärrämme, ettemme voi saada mitään, mistä olemme aina haaveilleet. Koska se ei ole meidän käsissämme.

Ja silti joku pieni päässäni kuiskaa, että minä saan uskoa ja haaveilla. Ehkä olen liian heikko, enkä osaa katsoa todellisuutta silmiin. Ja niin minä olen yhtä typerä kuin muutkin ja kävelen siihen aallokkoon ja toivon, että meren pinta kantaa. Että se toteutumattomien haaveiden myrsky ei hukuta minua ja etten minä ole se, joka vajoaa pohjaan.

Ja niin minä löydän itseni tuijottamasta ulos ikkunasta lumista maisemaa, jossa auringonsäteet heijastuvat valkoisista kiteistä silmiini. Kyyneleet kimmeltävät poskillani kun toivon, että minä olisin se, jonka haave kantaa. Minä olisin se, jonka rukouksiin vastataan. Kuinka monesti olenkaan aloittanut päiväni hokemalla sanaa pliis, pliis, pliis ja lopettanut iltani itkien sängyssä hokien sanaa miksi, miksi, miksi. Ja kun ne onnettomat nyyhkäykset vavahduttelevat koko kehoani, minä silti kuulen sen typerän äänen pääni sisältä, joka vakuuttaa, että vielä on toivoa.

Minä haluan uskoa päivään, jolloin saan sen, mistä niin kovasti haaveilen. Tahdon uskoa, että unelmani kantaa. Uskoa siihen, että isäni on hyvä. Jollen usko, olen jo hukkunut.

Hukuta mut unihiekkaan
älä herätä koskaan
anna mun vajota pohjaan
mariaanien hautaan