Ehkä olen vaurioitunut tavoilla, joita sinä et koskaan tule ymmärtämään. Tuleeko kukaan? Sitä en voi ennustaa. Kun yritän mennä aikajanaani alkuun, mietin sitä, missä kohdin tuli se piste, jossa muutuin liian korjauskelvottomaksi? Oliko se se hetki, kun hänen sormensa täyttivät avaruuden sormieni välissä vain hiukan ennen sitä, kun haukoin henkeäni yksin itkien, koska hän ei enää tahtonut minua? Vai oliko se silloin, kun luin facebookin seinältä keskusteluja, jotka ennakoivat sydämeni särkymistä. Oliko se silloin, kun saman nimiset seurasivat toistaan ja jokainen jätti jälkeensä sirpaleita ja kipua? Tapahtuiko se silloin, kun minulla ei edes ollut sanoja kuvailemaan sitä, mitä koin. Vai tapahtuiko se niiden harmaiden, turvallisten, tylsien, näännyttävien vuosien aikana, kun ajattelin, että olen tarpeeksi turvassa, jotta jaksan yrittää aina uudelleen ja uudelleen?
Sitä ehkä emme saa koskaan tietää. Koska rehellisesti, en tiedä, onko hänen. Hänen. Käytöksensä normaalia, vai sellaista, jonka vuoksi juosta jo karkuun. Onko se sellaista, jolle ei pitäisi enää antaa mahdollisuutta olla paikalla elämässäni. Kunpa tietäisin. En ole tottunut keskusteluihin, enkä osaa arvioida, mikä on huonoa ja mikä on hyvää, koska ne ovat sanoja hiljaisuuden sijaan. Hiljaisuuden sijaan jopa väärät sanat taitavat tuntua paremmalta kuin ei mitään.
Pelkään, että minuun sattuu jälleen. Samoin tiedän, että jos ei ota riskiä itseä suojellakseen, alkaa itseään toteuttava ennustus yksinäisyydestä. Siksi minä odotan ja annan mahdollisuuden mahdollisuuden perään. Toivoen, että tulee aika, jolloin hän muuttuu sellaiseksi kuin hän oli alussa. Koska sen minä tahtoisin. Ehkä enemmän kuin mitään muuta. Enkä tiedä, onko se mahdollista saavuttaa. Joten minä roikun kiinni ja mietin, kauanko annan tälle tilanteelle mahdollisuuden. Milloin tulee hetki, kun en jaksa enää yrittää?
Milloin minuun sattuu liikaa, ja mikä taas on kipuja, jotka eivät ole hänestä lähtöisinkään? Sen jos tietäisin.
