Karkoitettu

Kävelin katua eteenpäin hiukan hämilläni, mutta silti päättäväisesti. Olin päättänyt, että tänään sopisimme Anastacian kanssa. me puhuisimme ja selvittäisimme asiat. En jaksanut enää tuota Anastacian piilottelua ja mykkäkoulua.
Me olimme olleet picknikillä. Olimme nauttineet toistemme seurasta ja siitä, että vihdoin olimme löytäneet toisemme uudelleen. Hän tyrkytti nenäni eteen leivosta ja minä nuolaisin sen päältä kermavaahtoa. Kaikki oli hyvin. Aurinko paistoi vähän viistosti omenapuun takaa kukkulalle, jolle olimme levittäneet viltin, jonka päällä istuimme eväskoreinemme. Aurinko hyväili Anastacian kauniita kasvoja loihtien niille pieniä säteitä, jotka saivat hänen silmiensä hehkun korostumaan.
Yhtäkkiä tunnelma vain muuttui, Anastacia muuttui sulkeutuneeksi ja kun meidän olisi ollut aika kiivetä puuhun, kuten suunnittelimme, hän lähti pois juosten, sanaakaan sanomatta. Jäin katsomaan hämilläni hänen jälkeensä ja ajattelin, että hän pian palaisi takaisin, niinkuin ennenkin.
Mutta hän ei palannut. Sen jälkeen yritin soittaa hänelle, kävin hänen ovensa takana, mutta hän ei ollut siellä. Kävin jopa Mirandan luona kyselemässä, tiesikö hän jotain Anastaciasta. Miranda sanoi, että Anastacia ei tahtonut nähdä minua, ja että minun olisi parempi olla tulematta takaisin.
Mutta en minä voinut noin vain antaa olla. Ja sen takia kävelin nyt kohti Mirandan taloa ja päätin, että nyt me puhuisimme ja selvittäisimme kaiken.

Istuin tietokoneen ääressä Mirandan perheen saunamökissä, jonka Mirandan äiti oli ystävällisesti antanut käyttööni, kun sydämeni lyönnit alkavat koventua. Ardian. Hän käveli hämillisenä kohti saunamökkiä vilkuillen ympärilleen. Minut valtasi sääli, kun katsoin hänen surullisia silmiään. Tahdoin takertua hänen syliinsä ja katsoa häntä syvälle silmiin ja tuntea, että kaikki on hyvin.
Nousin äkkiä ylös tuolistani ja menin takaovelle. Ardian koputti oveen ja puhui kovalla äänellä:
"Anastacia.. Anastacia! Tiedän, että olet siellä. Tule nyt! Tahdon puhua kanssasi!"
Hiivin hiljaa varastorakennuksen takaa Mirandan talolle ja astuin sisään. Hiivin portaat ylös talon vierashuoneeseen ja piilouduin sängyn alle. Tiesin, että olin erittäin lapsellinen, mutta en voinut muuta. Lupasin itselleni, että huomenna menisin puhumaan Ardianin kanssa. Mutta tänään en menisi. En ollut vielä valmis.
Portaista kuuluu askelia. Toivottavasti kukaan ei löydä minua, rukoilen mielessäni ja yritän ähkiä itseni mahdollisimman hiljaa sen typerän sängyn alle.
"Mitä hit...?" Kuulen Mirandan hymähtävän. "Anastacia, mitä ihmettä sinä teet sängyn alla!?"
"SHH!" suhisen Mirandalle. "Ole hiljaa, Ardian on tuolla ja tahtoo puhua kanssani. Älä sano kenellekään, että olen täällä."
Miranda katsoo minua kuin tärähtynyttä, mutta jättää minut silti yksin ja sulkee oven perässään.
"Anastacia! Istuin näillä portailla vaikka koko päivän, ja odotan sinua!" Ardian huutaa.
Voi hyvänen aika. Manaan mielessäni. Mitä ihmettä minä tekisin? Katsoin ikkunasta ulos. Ikkunan alla oli palotikkaat ja niiltä ei näkynyt kuistille. Jos hyvin kävisi, voisin kiivetä tikkaita alas ja mennä omaan kotiini.
Avasin ikkunan varovasti peläten, että se natisisi, mutta se ei tehnyt niin. Huokaisin helpotuksesta ja laskin jalkani ensimmäiselle askelmalle. Ja sitten toiselle. Kun lopulta pääsin alas, kuljin kyyryssä hiippaillen tielle, sukkasillani, ja lähdin kohti kotia.
Naureskelin mielessäni itselleni, kuinka typerä olin, mutta en välittänyt. Huomenna kaikki olisi taas hyvin.