Olen odottanut sinua

Sadepisarat putoilevat hiuksilleni ja niitä pitkin ne valuvat kasvoilleni sotkien meikkini tuhriintuneeksi sotkuksi. Kävelen eteenpäin, katse maassa. En oikeastaan edes tiedä, minne olen menossa. Tiedän vain sen, että en voi katsoa taakseni, koska muuten palaisin.
Palaisin siihen kaikkeen, joka teki minut onnellisemmaksi kuin koskaan. Mutta myös särkyneemmäksi kuin koskaan. Kukaan ei ollut yhtä ihana, kukaan ei ollut yhtä kamala.
Vihdoin minä pääsin irti ja tämäkin oli viikkojen taistelun tulos, että uskalsin tehdä näin. Tiedän, että hän seisoo samalla paikalla, eikä liikahda, koska tietää että jos katson taakseni, palaan takaisin. Olen tehnyt näin ennenkin.
Mutta tällä kertaa minä en käänny. Olen päättänyt sen. Minun on aika olla onnellinen. En tiedä miten, en tiedä kenen kanssa. Mutta sen tiedän, että ei enää hänen kanssaan. Vaikka meillä oli ihanaa, hän myös rikkoi minut. Uudelleen ja uudelleen.
Kyyneleet alkavat vieriä poskilleni, kun mietin, tulenkohan olemaan loppuelämäni yksin. Hän sanoi, että kukaan muu ei koskaan rakastaisi minua. Ehkä se on totta. Ehkä minä en ole kenekään rakkauden arvoinen. Ei kukaan huoli minua, minua ei tarvita mihinkään.
Tuuli pyyhkäisee ohitseni, saaden ihoni kananlihalle ja mieleni tekisi melkein kääntyä takaisin, hänen lämpimään, kuristavaan syleilyynsä. Pysähdyn. Aion jo kääntää katseeni, mutta sitten muistan, ja nostan oikean jalkani ylös ja astun pienen askeleen eteenpäin. Sitten astun toisen. Ja kolmannen. Nopeutan askeliani ja alan juosta. Juoksen, kunnes saavun pienen kahvilan eteen. Epäröin.
Astun sisään ja silmäilen ympärilleni. Vain muutama ihminen ja monia vapaita pöytiä. Hyvä.
Ostan itselleni teen ja istahdan nurkkapöytään, josta näen pihalle. Tarkkailen ihmisiä, kuinka he kulkevat ohitseni huomaamatta minua. Kaikkien askeleet ovat kiireiset. Jotkut ovat suojanneet itsensä sateenvarjolla, tai sadetakilla. Jotkut nostavat kauluksen pystyyn ja nopeuttavat askeliaan. Kukaan ei näytä pitävän sateesta. Ne, jotka eivät suojaa päätään, eivät ainakaan nauti sateesta. He kulkevat pää kyyryssä eteenpäin kuin peläten, että vesi piiskaisi heitä. Kaikkien poskilla ja kasvoilla valuu vesinoroja, sataa niin kovaa. Joidenkin hiukset ovat liimautuneet päätä ja kasvoja myöten. Kaikki näyttävät niin elottomilta, että minä melkein alan itkeä.
Muistan, kuinka isäni sanoi, että ne, jotka kulkevat pää pystyssä sateessa, ovat vahvoja, eivätkä he pelkää. Siitä hetkestä lähtien, olen aina tarkkaillut ihmisiä sateessa ja katsellut, että uhmaako kukaan sadetta, onko kukaan tarpeeksi rohkea aina nostamaan päänsä pystyyn.
Katseeni pystähtyy sinuun. Sinä olet tien toisella puolella, katselet kahvilaan. Vilkuilet ympärillesi ja ylität kadun. Pysähdyn katsomaan sinua tarkemmin. Sinä kävelet pää pystyssä. Vesi piiskaa kasvojasi, mutta sinä et pelkää sadetta. Sydämeni alkaa jyskyttää. Sinä olet komea, sinä kävelet pää pystyssä sateessa, ja sinä olet tulossa tänne.
Oven kello kilahtaa, sinä astut sisään. Luot katseesi minuun ja hymyilet vesipisaroiden tipahdellessa alas hiuksiltasi, silmäripsiltäsi ja kasvoiltasi. Ostat kahvin, käännyt tiskiltä pois, kävelet kohti minua.
Tulet luokseni. Avaat suusi, mutta minä ehdin ensin:
"Olen odottanut sinua."