Kuvastimen läpi

Harjaan hiuksiani ja katselen itseäni peilistä, odottaen, että kuvajaiseni vaihtuu toiseen. Vihdoin peilin pinta alkaa väreillä, kasvoni muuttuvat hassun näköisiksi, ihan kuin ne heijastuisivat virtaavan veden pinnasta. Sitten minun kuvani katoaa, ja tilalle tulee jälleen kaunein maisema, mitä olen koskaan nähnyt. En tiedä, miksi näen peilistäni tämän kaiken kauneuden. En muista, koska se alkoi. En tiedä, onko maisema edes totta, mutta sen tiedän, että se on niin kaunis ja ihmeellinen, että odotan sitä näkymää joka aamu ja ilta peilini ääressä.
     Katselen peilistäni sitä maisemaa kuin ikkunasta. Katson oikeaan ylänurkkaan, siellä on vuori, jonka yläpuolella olevasta järventapaisesta virtaa alas vesiputouksena kristallinkirkasta vettä. Kuulen vesiputouksen kohinan korvissani. Vesiputous jatkuu jokena koko näkymäni läpi. Kuva peilissäni tarkentuu veteen, näen ihmeellisiä kaloja. Ne syöksähtelevät edestakaisin kuin leikkien hippaa. Ne ovat niin kauniita, etten osaa sanoin kuvailla. Kuva palaa takaisin kokonaisnäkymään. Vasemmalla puolella peiliäni on tulivuori. Näen siellä porisevan laavan, kuinka se kuplii ja kiehuu. Laava hohtaa kaikissa punaisen, oranssin ja keltaisen sävyissä. Laava on kuin vesi kattilassa, se pitää samanlaista ääntä. Loppunäkymä koostuu lähinnä laaksosta. Jonka lävitse virtaa se joki. Laakso on täynnä puita, ihmeellisiä pensaita, täydellisen vihreitä sellaisia. Ja ne puut. Ne ovat niin koristeellisia, että luulisi jonkun taiteilijan veistäneen ne. Puut ovat korkeita, isoja, vahvoja, ja silti niin upeita. Tuuli humahtaa puiden läpi, saaden puiden lehdet kahisemaan. Kuulen jonkinlaisen ison linnun ääntelyä. En osaa kuvailla sitä. Kuin iso hirmulisko kirkuisi, mutta ääni kuulostaa kauniilta.
     Ja vaikka maisema on maailman ihmeellisin, en minä sen takia peiliäni tuijota joka päivä. Odotan, että he ilmestyisivät näköpiiriini.
     Odotan hiljaa paikallani, koska ensimmäinen ilmestyy. Näen vuoren yläpuolella pienen punaisen pisteen, tiedän, että ensimmäinen on tulossa. Pisteen vierelle ilmestyy tulta, joka häviää yhtä nopeasti kuin tulikin. Vihdoin ensimmäinen kaunis olento on tarpeeksi lähellä, että voin ihailla sen kauneutta. Sen vahvat siivet, jotka läiskivät ilmaa. Ihmettelen vieläkin, miten siivet, jotka pitävät varmasti monen tuhannen kiloisen olennon ilmassa, voivat olla niin suloiset ja sievät. Sen jalat ovat kuin pronssista valetut, ne kimaltavat, ne ovat vahvat. Sen kädet ovat suloisen näköisesti edessä tönöttämässä. Sen sarvet kohoavat ylpeinä ylös päästä. Sen nenästä tulee pieniä savujuovia kuin muistutuksena, että se voisi koska tahansa polttaa koko kylän tulellaan, jos tahtoisi. Kaikista ihmeellisintä tuossa olennossa olivat sen silmät. Ne olivat niin kauniit. Niiden väri vaihtui ennenkuin ehdin edes tajuta, minkä väriset sen silmät sillä hetkellä olivat. Sitten se sama väri palasi takaisin, ja vaihtui taas johonkin toiseen. Sen silmät katsoivat aina niin intensiivisesti minuun päin, että kuvittelin aina sen näkevän minut. Haaveilin, että vielä joskus voisin hypätä peilini lävitse sen selkään ja lentää. Olla osa tuota ihmeellistä maailmaa, joka vaikutti päivä päivältä paljon todellisemmalta kuin se maailma, missä minä elin.
     Tuon kauniin olennon lauma tuli näkyviin, ne seurasivat sitä. Kymmeniä erivärisiä, niin kauniita ja ihmeellisiä lohikäärmeitä. Ensimmäisenä tullut äännähti jotain, ja kaikki laskeutuivat alas ja alkoivat tehdä omia asioitansa. Lapsilohikäärmeet menivät uimaan tulivuoren laavaan. Aikuiset keräsivät pensaista ruokaa, jotkut nappasivat kaloja. Mutta ensimmäisenä tullut lohikäärme tuijotti minua. Se tuijotti minua silmiin. Ne lumosivat minut. Kohotin käteni laittaakseni käteni siihen kohtaan peiliä, jossa olento oli, niinkuin monta kertaa ennenkin.
     Mutta käteni ei kohdannutkaan peiliä, se sujahti peilin läpi, ja imaisi minut mukaansa. Putosin jaloilleni, katsoin taakseni ja näin, kuinka huoneeni näkymä muuttui pienemmäksi. Nostin ihmeissäni katseeni ylös ja näin lohikäärmeen seisovan suoraan edessäni. Katsoin sitä silmiin ja kuulin pääni sisällä äänenkaltaisen huminan: "Vihdoin olit valmis astumaan mukaamme."