lauantai 28. joulukuuta 2013

Intiaanien pyhät henget

"Ugeziwazea!"
Sivelen kaulakoruani. Se kolisee hiukan, kun sitä ravistaa. Sulat suhisevat pienesti, jos tuuli pääsee puhaltamaan siihen. Helmet loistavat kirkkaana. Heristän korviani, ja kuulen heimopäällikön laulun. Hän ilmeisesti heittelee nuotioon jotain ja tanssii sen ympärillä. Vastaan äitini kutsuhuutoon linnun liverryksellä ja lähden juoksemaan maissipelloille.
Kun juoksen kylän läpi äitini luokse, voin melkein kuulla esi-isieni henget, jotka tanssivat kylämme ympärillä. He ovat tuolla jossain, ja he ovat täällä.
Kun saavun äitini luokse, hän nauraa ja kaappaa minut syliinsä. Hän suukottaa päätäni ja kysyy: "Miksi viivyit niin kauan, ugeziwazea?"
Minä hymyilen äidille, enkä vastaa mitään. Eikä hän odotakaan minun vastaavan. Hän tietää kyllä, että minä olin puhumassa puille, pensaille, purolle. Äitini ymmärtää minua. Hän tietää, että he kuiskivat minulle.

Koko elämäni kaikki elävät ovat kuiskineet minulle salaisuuksiaan. Joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta aina olen kuullut niiden kuiskeen pääni sisällä. Se on kuin pientä metsän huminaa, jossa on sanoja. Niiden sanat ovat lumoavia, joskus hyvinkin sekavia, mutta silti niin aitoja. Ne ovat minulle niin todellisia, että aina en edes muista, että muut eivät kuule niitä ääniä.
Kun olen menossa nukkumaan, ne toivottavat minulle hyvää yötä, ja valvovat untani. Kun olen vartiotehtävissä, ne kuiskivat minulle heti, jos jossakin on vaara. Kun olen maissipelloilla, ne kertovat minulle, mistä parhaimmat maissit löytyvät. Ne auttavat ja ohjaavat minua, missä ikinä olenkin.

"Ugeziwazea, kutsuin sinut tänne, koska isäsi tahtoo tavata sinut", äiti sanoi.
Katsoin äitini silmiin hämmentyneenä, nyökkäsin ja lähdin kävelemään isäni teltalle päin. Isäni ei yleensä tahtonut juurikaan olla kanssani. Tai no, oikeastaan hän ei ehtinyt. Hänellä oli paljon tekemistä heimomme asioiden parissa, eikä hänellä siksi ollut aikaa minulle. Sinänsä asia ei haitannut minua, koska koin isäni hiukan pelottavana henkilönä, kun taas äitini sinä turvallisena satamana, jonka luokse voin aina palata. Isästäni en ollut ollut koskaan varma.
Menin polvilleni isääni vastapäätä. Hän hämmensi velliä mietteliäänä, enkä ollut varma, oliko hän edes kuullut tuloni.
Katselin isäni teräväreunaisia piirteitä, mustia hiuksia, jotka oli ajeltu toiselta puolelta kaljuksi ja vahvoja käsivarsia, jotka heiluivat nuotion ympärillä. Istuin hiljaa paikallani, ja odotin, koska isäni avaisi suunsa.
Häntä ei saanut hoputtaa.

Lopulta, ehdittyäni laskea kolmeen sataan, isäni alkoi puhua hiljaisella, kuiskaavalla äänellä: "Ugeziwazea, henget ovat kuiskineet minulle. En ole kuullut niitä kymmeniin vuosiin. Mutta tänään minä kuulin ne taas."
Katsoin isääni silmät pyöreinä, en ollut koskaan tiennyt, että isänikin olisi joskus kuullut kuiskauksia.
"Henget tahtovat lähettää sinut samalle matkalle kuin minutkin aikoinaan, ugeziwazea." Isäni oli pitkän aikaa hiljaa. Sitten hän nousi, ojensi minulle pussin, jonk sisällä oli selvästi paljon tavaraa.
"He kyllä kertovat sinulle, mitä sinun on tehtävä. Onnea matkaan ugeziwazea. Sinä kyllä löydät polkusi"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti