keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Luovuttaminen on rohkeutta

Riiput köyden varassa heiluen maankamaran yläpuolella. Katselet ympärillesi, ylemmäs ja alas. Köyden nuorat hankaavat käsiäsi ja sinusta tuntuu, ettet jaksaisi enempää. Hengityksesi vinkuu ponnistuksen voimasta. Mietit uudelleen, että mitä jos? Mitä jos viimein päästäisit irti?



Elämässä tulee aikoja, jolloin irti päästäminen sattuu vähemmän, kuin se, että roikkuisi viimeisillä voimanrippeillään köydessä, joka on jo muutenkin hangannut kämmenet vereslihalle.
Joskus me riipumme niissä köysissä siksi, koska pelkäämme sitä, mitä meidän allamme on. Emme uskalla laskeutua, koska olemme roikkuneet liian pitkään, emmekä muista, miltä maa jalkojen alta tuntuu. Ailahtelevat elämäntilanteet, epävakaat tunteet ja kaikki muut elämän myrskyt ovat heiluttaneet köyttämme, emmekä enää uskalla vain olla paikallamme.
Toisinaan taas sattuu niin, että me haluamme ylemmäs. Emme haluaisi tyytyä siihen korkeuteen, mihin olemme jo kiivenneet. Emme ole vielä saavuttaneet unelmaamme, mutta olemme juuttuneet paikoillemme. Ja koska olemme jääräpäitä, emmekä tahdo luovuttaa, olemme lopulta päätyneet vain satuttamaan itseämme. Haaveillen korkeuksista, jonne elämäntilanteet eivät vain ole meidän suoneet nousta.

Kumpaan suuntaan vain, niin köydestä irti päästäminen tuntuu pelottavammalta kuin mikään muu. Se tuntuu ylitsepääsemättömältä ponnistukselta. Menetykseltä. Olemmehan me jo selvinneet niin pitkään. Miksi siis emme vielä hetken jaksaisi ponnistella?
Totuus kuitenkin on se, ettei meidän kuulu ikuisesti riippua niissä köysissä kiinni. Niiden kuuluisi olla vain välivaihe. Ei koko elämän mittainen tila. Siksi silloin, kun köysi ei enää kanna, ja kädetkin ovat rikki, on aika päästää irti. Päästää irti niistä odotuksista, mitä halusi saavuttaa huipulla. Päästää irti siitä tunteesta, että on aina pakko olla liikkeellä. Joskus on pakko luovuttaa ja antaa asioiden mennä.

Luovuttaminen ei aina ole heikkoutta. Meille on vain uskoteltu niin. Joskus luovuttaminen on rohkeinta, mitä voimme tehdä. Aina ei tarvitse puskea viimeiseen asti saavuttaakseen jotain, jonka voimme kuitenkin tulevaisuudessa menettää. Koska mikään elämässä ei ole niin varmaa.
Joskus luovuttaminen on rohkeutta. Ja ehkä luovuttamisen jälkeen huomaamme, että meillä on aikaa muihinkin asioihin elämässämme. Voimme alkaa nauttia siitä, mitä meillä on nyt. Ja lopettaa murehtimisen niistä asioista, mitä meillä ei ole.

Ehkä onnellisuus ei olekaan asioiden saavuttamista.
Ehkä onnellisuus on asioiden hyväksymistä sellaisina kuin ne ovat.
Ehkä onnellisuus on sitä, kun tekee parhaansa, ja antaa sen riittää.
Joskus meidän parhaamme tekeminen ei tuota sitä lopputulosta, mitä toivoimme.
Mutta me teimme silti parhaamme. Ja siksi. Juuri siksi, meidän pitäisi olla tyytyväisiä itseemme.
Ja lakata vaatimasta itseltämme asioita, joihin emme kumminkaan voi vaikuttaa.
Ollaan armollisia itsellemme. Ja uskalletaan joskus luovuttaa.

1 kommentti:

  1. Isot aamenet, mahtava kirjotus! Go sis! :)
    Luovuttaminen vaatii luottamista. On rohkeutta ja nöyryyttä laskea välillä hallinta omista käsistään ja luottaa siihen, että elämä kantaa sittenkin. Jumala kantaa.
    -Vesa

    VastaaPoista