Ihosi alla

Kun olet keittämässä aamukahvia asunnollasi, kuulet ovikellosi soivan. Ihmettelet, kuka ihme olisi näin aikaisin ylhäällä kuin sinä. Jupiset mielessäsi, että jos siellä on Jehovan todistaja, niin heität kuumat kahvisi hänen päälleen.
Avaat oven. Hän seisoo sinun ovellasi.
"Hei, anteeks et mä oon sun ovellas näin aikaisin, mut arvelin, et sä oot jo hereillä."
"Hyvin arvattu", sanot tapaillen edes jonkinlaista hymyä kasvoillesi peittääksesi hämmästyksesi.
Hänellä ei ole päällään muuta kuin musta silkkinen yömekko, joka on juuri ja juuri soveliaan näköinen. Hänen hiuksensa ovat hiukan pörrössä ja hänellä ei ole edes sukkia jalassa.
"Aattelin vaan kysyä, et oisko sulla kahvia, kun mulla ei näköjään oo ja mun on pakko saada mun aamukahvit, eikä tässä lähellä vielä oo kauppaa auki, et voisin sieltäkään hakee"
Hän katsoo sinua niin suloisesti. Miten voisit olla antamatta hänelle muutamaa mitallista kahvinpuruja?
"Joo, tuu sisään vaan", sanot hänelle ja jatkat: "kuinka monta mitallista sä tarttet?"
Hän sipsuttaa sievästi sisään. Kuin jokin iso kissapeto. Hän kävelee niin viehkeästi, mutta jos hän tahtoisi, hän voisi milloin tahansa hyökätä, jos tilanne kävisi hänelle liian uhkaavaksi. Ja miksi ihmeessä hän saa sydämesi lyömään noin lujaa?
"No kolme riittää varmaan ihan hyvin."
Otat mukin kaapista, mittaat siihen kolme mittaa kahvinpuruja ja ojennat kupin hänelle. Kun hän koskettaa sormiasi, niitä alkaa ikäänkuin pistellä. Hän katsoo sinua hämmästyneenä, mutta rauhoittaa ilmeensä nopeasti. Hän hymyilee taas, kiittää kahvinpuruista ja lähtee asuntoonsa.
Miksi tuo nainen on niin erilainen?

Teet töitä huoneessasi. Mutta et pysty keskittymään. Ajatuksesi palaavat aina siihen samaa pisteeseen. Sinun uuteen naapuriisi. Mietit uudelleen ja uudelleen hänen kaunista ulkomuotoaan. Hänessä ei vain näytä olevan mitään epätäydellistä. Hänen vartalonsa jokainen kaarre, jokainen viiva on kuin Michelangelon piirtämä. Täydellinen. Hänen silmänsä. Kuinka ne voivatkaan tuntua siltä kuin hän tietäisi kaiken mielessäsi liikkuvan asian. Sellaisetkin, joista sinullakaan ei ole mitään tietoa. Mutta eniten mietit sitä pientä hetkeä, kun teidän sormenne koskettivat. Oliko se vain sähköisku? Mutta kun se ei tuntunut sähköiskulta, mietit mielessäsi. Sähköisku ei tunnu kihelmöivältä, eikä sen tunne jää näin pitkäksi aikaa sinun kehoosi. Ihan kuin hänen kosketuksensa olisi herättänyt ne solut eloon, joita hän kosketti.
Lopeta jo, moitit iteäsi. Ei kenenkään kosketus voi saada mitään eloon. Pakotat ajatuksesi siirtymään työhön, olet muutenkin jäljessä aikataulusta.

On mennyt muutama päivä, etkä ole nähnyt häntä. Olet miettinyt häntä viime päivinä luvattoman paljon. Enemmän kuin miehen kuuluisi miettiä naapureitaan. Myönnät itsellesi, että tahdot nähdä hänet uudestaan. Etkä pelkästään tahdo, vaan sinulla on pakottava tarve nähdä hänet. Hän on liian erilainen sivuutettavaksi. Aivan liian erilainen. Kuka muu käyttäytyy kuin kissapeto?

Seuraavan kerran, kun näet hänet, sinä kirjaimellisesti törmäät häneen. Sinä olet herännyt epätavallisen myöhään ja siksi olet myöhässä töistä. Juokset portaita alas, etkä katso eteesi. Hän on samaan aikaan juuri astunut ovesta ulos ja on kääntymäisillään, kun sinä törmäät häneen.
"Anteeksi, anteeksi, kiire töihin", sinä sanot ja vasta sitten nostat katseesi. Hän.
Hän hymyilee sinulle ilkikurisesti ja sanoo: "Ei se mitään, mullakin on vähän kiire."
Sitten hän kokettaa kämmenellään sinun olkavarttasi. Ja tiedät, ettei muutaman päivän takainen pistely ollut kuviteltua. Mutta ei se ollut sähköiskukaan. Räpyttelet silmiäsi ja sanot, että sinun täytyy mennä.
Hän hymyilee ja sanoo: "Törmätään pian uudestaan."