lauantai 3. joulukuuta 2016

Sade

"En löydä enää sun luo,
missä meillä meni vikaan, mitä mä tein väärin, miksi sä et enää rakasta mua?" Sitä sä kyselet multa uudelleen ja uudelleen, ja kinut vastausta kuin olisit putoamaisillasi kuiluun, jossa ei saavuteta maata koskaan. Ja kun vastaan, ettei meillä mennyt mikään vikaan, me ei vaan kuuluta yhteen, niin sä tivaat:
"Teitkö sä tän tahallaan?"
Ja mun tekis mieli vastata, et hell yes mä tein sen tahallani, koska mä tiesin alunperinkin, että sä olisit liian heikko tähän rinkiin ja leikkiin, että sä poksahtaisit ennen kuin kolmanneskaan tästä pelistä ois ollut ohi. Mä kuulen viikoittain huhuja siitä kuinka
mä panen ku Tiger Woods, joka illaks nainen uus
ja niin edelleen. Mut hei, enhän mä ihan sellanen oo. Mä vaan teen, mitä mä teen ja mä otan sen, mikä kuuluu mulle. Mä oon se, joka polttaa kynttilää molemmista päistä, hieroo tuhkat käsistään ja hakee seuraavan kynttilän. En mä paistattele sen yhden liekin valossa. En ainakaan kovin kauaa. Ovi kolahtaa ja sinun tutut kasvosi ilmestyvät ovenraosta. Vesi on kastellut hiuksesi märäksi ja vesipisarat tippuvat poskillesi kuin kyyneleet. Et myönnä mitään, et kadu mitään ja kuiskaat:
"kyl mä selviän täält himaan vaikka ilman kenkiä"
ja saat minut ajattelemaan, että ehkä sittenkin arvioin sinut väärin. Ehkä sinulla sittenkin olisi luonnetta jatkaa loppuun asti. Näytät siltä kuin olisit kokenut valaistumisen ja voin melkein kuvitella sinun sanovan, että
se kaikki oli vaan kuplaa ja mä tiesin, että se poksahtaa.
Sinä uskot uudella varmuudella. Sinä tiedät jotain, jota minä olen pimittänyt sinulta. En vielä tiedä, mitä olet saanut selville, mutta aion ottaa siitä selvän. Enkä ehkä voikaan heittää sinua ulos kuten rikkinäistä lelua.
"Sun pitää kestää kuumuutta, jos aiot jatkaa mun kaa"
sanon, ja sä vastaat:
"Emmä tiedä ees sun nimee, emmä tiedä ees mistä sä tuut."
 Ja mä yhtäkkiä tiedän, että sä oot kovin peluri ikinä, jonka mä oon tavannut ja mä koen jotain sellasta, jota en ois koskaan ennen uskonut kokevani alemman tason pelaajan vuoksi. Mun kädet tärisee ja musta tuntuu siltä, että mä räjähdän tähän paikkaan, jollen mä saa tietää, kuka sä oot. Kuka sä luulet olevas, kun sä astut tähän savuiseen huoneeseen täynnä tonnien rahapinoja ja aseita, eikä ees sun silmät näytä siltä, että sua pelottais vähääkään. Kuka sä oot? Ja yhtäkkiä mä tajuun sen, että jo vuosia sitten mun
mieli turtui ja mä tyydyin huonompaan, taika murtui ja vaihtui keskiverrompaan.
Ja et sä oot se enkeli, joka saattaa viedä mut pois täältä. Ei tänää, eikä kymmenen vuoden päästä, mutta jonain päivänä sä saatat olla mun ainoa pakoreitti. Sä, johon mä en uskonut vielä kymmenen minuuttia sitten ees vitosen vertaa, ja nyt mä vuosin lyödä sun puolesta vetoa millin. Mä kävelen ulos ja sä seuraat perässä. Mä annan sateen kastella mun hiukset ja meikit. Mä kaivan housunkauluksen alta, mun takin selkäpuolelta samanlaisen ysimillisen ku muilla ja sanon, et tervetuloa.
Sade pyyhkii mun kasvoja ja sä tuijotat mun ojentamaa leikkikalua, otat sen liian tottuneen oloisesti käsiis, piilotat sen just oikeeseen kohtaan selässä, kumarrut alaspäin ja kuiskaat mun korvaan:
"sade tekee hyvää."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti