Kirjani

Entä jos alkaisin kirjoittaa vain itselleni ja kirjalleni. En sinulle, heille tai teille. En edes meille. Kirjoittaisin sielustani palasia paikkaan, josta kukaan muu ei voisi niitä lukea. Olisivatko tarinani erilaisia, jos tietäisin, ettei kukaan tule koskaan näkemään niitä? Tai että ne saisivat pysyä aina salassa.
Olenko rehellinen itselleni, jos joudun sensuroimaan lauseita kauniimpaan muotoon, ettei kukaan ajattele minusta toisin. Minunhan kuuluisi olla se hyvä ihminen. Ja niin minä olenkin, en minä toiseenkaan suuntaan ole menossa. Mutta minunkin sielussani on vielä niitä paloja, jotka tahtoisivat sanoa rumasti. Tahtoisivat kertoa pelottavia tai "vääriä" asioita, jotka toisten mielestä eivät sovi minun suuhuni.
Löytäisinkö jotain uutte inspiraatiota siitä, että tietäisin, että minun ei tarvitse kaunistella mitään. Ei mitään, eikä kenellekään?
Vai olisiko se sama asia kuin aloittaa anonyymisti jossain muualla, ilman kasvojani? Vai kaipaanko vain sitä, että edes kerran saisin sanoa paskaa rumemmin. Näetkö, en sanonut niitä sanoja äskenkään, vaan korvasin sen paskalla. Koska luulen, etteivät ihmiset hyväksy minua, jos näkevät, että joskus ajattelin toisin.
Onko se vain huumaa, joka huomenna tas katoaa?
Avasin uuden kirjan, päiväkirjan. Intiasta saapunut on täytetty loppuun viimeistä sivuaan myöten ja nyt käsissäni on isompi, kirjamaisempi päiväkirja. Ja paksumpi. Sen sain, kun valmistuin vihdoin lukiosta. Oppisinko joskus elämään niin luovaa elämää, että saisin kirjoittaa mitä tahansa ja se olisi juuri sellaista kuin olen aina haaveillut.
Se kirja tuijottaa minua kuin kaivaten sanoja sisäänsä. Minun käsialani vain ei ole kaunista. Entä jos kadotan ajatuksenjuoksuni sillä aikaa, kun yritän tehdä kirjaimista kauniita? Tietokoneen näppäimistöllä kaikki se on niin helppoa.
Minä aion ainakin yrittää. Yrittää olla ensi kertaa ehkä viiteen vuoteen kirjoittaa kaiken. Ennen blogeja. Ennen tätä. Ennen niitä.