Sydäntensärkijä

Hän löytää minut väkijoukosta, juoksee luokseni. Suutelee niskaani ja kysyy, koska näemme jälleen. Naurahdan. Katson hänen sinisiin silmiinsä ja nostan käteni hänen poskelleen. Hänen silmissään on kyyneliä, koska hän tietää vastauksen jo, mutta haluaa kuulla sen suoraan minulta.
"Emme koskaan", kuiskaan, liu'utan käteni pois hänen poskeltaan ja käännyn jatkaakseni matkaani. Taas yksi rikottu sydän enemmän.

Sinä kävelet minua vastaan. Sinun ruskeat hiuksesi pörröttyvät tuulessa. Suot minulle hymyn, ja jatkat matkaasi. Olet yksi ainoista, jotka eivät pysähdy luokseni, ja hyvä niin.

Bussipysäkin toisella puolella on hän. Hän heiluttaa minulle ja yrittää saada huomioni, heilautan nopeasti vastaukseksi kättäni ja jatkan matkaani. Vihreät silmät katsovat perääni ja tiedän, että minun pitäisi kertoa hänellekin, mutta en pysty siihen.

Kaksi rikottua sydäntä kävelee minua vastaan, toinen katkerana, toinen yhä haikaillen. Katkeralle suon anteeksipyytävän hymyn, jota ei oteta vastaan. Haikailevalle annan asiallisen hymyn, joka viestittää, että tunnistin hänet. Toivon, ettei hän lähde perääni, koska en jaksa torjua samaa ihmistä montaa kertaa.

Seuraavana päivänä mielessäni on kukas muukaan kuin sinä. Minä ajattelen sinua sinun vahvuutesi takia. Sinä et ole rakastunut minuun. Sinä et yritä päästä seuraani. Vahvuutesi on ihmeellistä ja niin yliluonnollista, että sinä olet ainut, jonka vuoksi voisin olla niin itsekäs, että pitäisin sinut itselläni kuukauden. Pudistan päätäni itselleni, en ikinä voisi olla niin hirveä. Huokaisen ja valmistaudun kohtaamaan uuden päivän sydäntensärkijänä.

Kun kävelen kadulla, kuulen juoksuaskelten tavoittavan minua. Hän ottaa kädestäni kiinni, painaa sille suukon ja sanoo, ettei halua päästää minusta irti. Kyyneleet tulevat silmiini. En jaksa tätä. En tahdo olla yksin. En tahdo särkeä sydämiä. Kerron hänelle, että minun kanssani on mahdotonta olla. Pettymys hänen silmistään paistaa sydämeeni ja minä käännyn pois.

Kymmenen rikottua sydäntä, kirjoitan päiväkirjaani illalla. Kaivaudun peiton alle miettien sinua.

Vahvat käsivarret kietoutuvat ympärilleni. Partaveden tuoksu täyttää ajatukseni ja lempeä henkäys vasten kasvojani herättää minut. Hymyilen sinulle, ja päättäväisesti työnnän sinut kauemmas.
Unenomaiset silmäsi katsovat minua kysyvästi. Huokaisen. Onko minun tehtävä tämä jopa sinulle?
"Minä en tule muutakuin rikkomaan sinun sydämesi."
"Olisi etuoikeus, jos sinä rikkoisit sen."
En pysty taistelemaan vastaan, ja minä putoan käsivarsillesi. Mutta vain hetkeksi. Katson uudelleen silmiisi ja kerron sinulle totuuden, sen, jota en ole kertonut kenellekään muulle.
"Kaikki, jotka ihastuvat minuun, tulevat kuolemaan jos minä annan heille vastakaikua. Se on kiroukseni vaikutusta."
"Tiedän."
Mitä!? Räpyttelen silmiäni ja mietin, sanoitko niin siksi, että haluaisit minun valahtavan syliisi, vai tiedätkö sinä todella? Katson sinua kysymysmerkit silmissäni ja sinä sipaiset sormellasi huuliani.
"Yksi, jonka avulla kirous poistuu,
on se mies, joka kuolemassa kastautuu,
ja silloinkin vaarana olla saattaa.
ettei nainen voi koskaan tätä miestä rakastaa."
"Mutta minähän rakastan sinua", kuiskaan.
"Niin", sanot ja suljet minut syliisi.
Sinä puristat minua lujasti, mutta et tarpeeksi lujaa, alan tippua syvään kuiluun. Minä jatkan ja jatkan tippumista, kunnes herään omaan huutooni.

Se oli vain unta, rauhoittelen itseäni ja juoksen samalla ympäri asuntoani, koska olen myöhässä. Juostessani bussipysäkille, näen siellä sinut. Poskiani alkaa kuumottaa, uneni oli niin todentuntuinen.
Saavun vierellesi ja nyökkään sinulle, mutta sinä et tyydy siihen. Lausut minulle sanat;
"Kastauduinko minä siellä turhaan?"