Ruusun piikit

Itkunsekaisin tuntein karkaan paikalta. Juoksen piiloon, jossa kukaan ei näe kyyneleitäni, jotka vierivät poskilleni ja poskilta paidalleni ja housuilleni. Nyyhkytän ulos pahaa oloani, joka purkautuu typerän syyn takia. Mutta lopulta se pienin oljenkorsi on liikaa, ja pieni ihminen ei vain enää jaksa kantaa sitä taakkaa, mitä hänen päälleen kasataan.
     Meikkini levisivät poskilleni ja silmäni olivat itkusta punaiset. Ja kaikki tämä vain yhden valheen takia, joka johti asiasta toiseen. Ja sen takia seison nyt tässä. Katson itseäni kriittisesti peilistä kyyneleiden vieriessä poskiani pitkin ja mietin, miksi vihaat minua niin paljon.
     Ennen sain sinulta hymyjä, naurua, repeämisiä, silmäniskuja.
     Mitä saan nykyään? Kylmiä vilkaisuja, jos niitäkään. Vihaisia katseita kahvilan toiselta seinustalta. Kylmiä sivuutuksia ovensuussa. Lyhyitä vastauksia kysymyksiini, joihin ennen vastasit monella sanalla omalla ironisella tavallasi. Nyt ne ovat vain muistoja.
     Ennen valvoin näin pitkään sinun kanssasi. Nyt valvon siksi, koska en saa unta. Tuijotan kattoani miettien, miksi vihaat minua. Vedän peiton silmilleni ja haistan sinun tuoksusi. Sysään peiton syrjään ja nousen ylös. Tänään asunto on yksin minun. Se ei ole enää meidän.
     Ennen me olimme täällä yhdessä. Aamulla vedin sinun T-paitasi päälleni ja menin keittämään teetä sinun jäädessä makaamaan sänkyyn. Odotellessani teen kiehumista nuuhkin paitaasi, joka oli täynnä sinun tuoksuasi. Kaadoin teen kuppeihin ja tulin takaisin. Laskin tarjottimen sängyn viereen ja kumarruin suukottamaan sinua. Sinä avasit silmäsi ja katsoit minua hellästi. Ja vedit mukaasi.
     Nykyään se kaikki on vain muisto. Olet muistona lakanoissani, joita en ole vienyt pesuun. Olet muistona laatikossani, jossa on sinun T-paitasi, joka jäi tänne. Olet muistona teekupeissa, joista juon teetä, jota sinä opetit minut juomaan. Olet muistona keittiön pöydän ääressä, jonkä ääressä niin useasti kävimme mitä huvittavimpia keskusteluja. Olet muistona olohuoneen sohvalla, jonka päällä sinä niin useasti istuit ja katselit minua, kun makasin lattialla nauramassa.
     Ne muistot pistävät minua joka kerta, kun kosketan niitä. Kuin ruusun piikit. Tiedän, että ne satuttavat, mutta silti minun on pakko koskettaa niitä, koska muuten en tiedä, onko niitä edes olemassa.
     En tiedä, miten sinä muistat kaiken. Mutta minä muistan ne näin. Ja sen takia sinun kylmät katseesi satuttavat enemmän. Koska tiedän, että ennen minä sain sinulta jotain muuta.
     Sain hellän hymyn. Ja tunteen, että minä olen rakastettu.
     Enää se on vain muisto. Muisto, joka ei kuole, mutta joka haalistuu ja ajan myötä kuluu pois niin, että muistan vain kirjoittamieni sanojen takia, miksi minä rakastin sinun läheisyyttäsi niin paljon.