Tämä riittää

Vedän mustat converseni jalkaani ja astun ulos. Kuulen oven kolahduksen takanani. Raikas ilma ja aurinko tervehtivät minua. Ne osoittavat omalla tavallaan kaivanneensa minua. Tuuli nipistää poskeani, aurinko suutelee nenänpäätäni. Puhallan ilman keuhkoistani ulos ja astun eteenpäin.
     Kävelen niillä asfaltin laikuilla, jotka aurinko on ehtinyt sulattaa näkyviin ja nautin siitä, kuinka tukevaa se on jalkojeni alla, verratuna kylmään sohjoon. Hymyilen maalle ja toivotan sen tervetulleeksi. Se on joutunut liian kauan piileskelemään lumen alla. On taas sen aika astua esiin ja elää. Ja tuottaa elämää.
     Nostan aurinkolasit nenälleni ja haron sormillani vaaleiden hiuksieni lävitse muutamia kertoja. Olen hiukan jännittynyt siitä, mitä pian tapahtuisi. Saavun tavanomaiselle paikalleni ja istahdan alas. Ja odotan sinua. Suljen silmäni ja hengitän syvään. Haistan ilmassa kevään, elämän, tutun tuoksun, joka on myös sinun tuoksusi. Pian olet täällä.
     "Hei."
     "Hei", minä henkäisen hiljaa, silmät kiinni.
     "Pelkäsin, että et tulisi."
     "Se, mitä kerroit, ei muuta sitä, että rakastuin sinuun ennen ensisilmäystä."
     Aurinko alkaa paistaa kirkkaammin kasvoilleni ja siitä tiedän, että sinä hymyilet minulle. Taivutan päätäni taaksepäin ja nautin auringon suomasta lämmöstä. Sinun lämmöstäsi.
     "Saanko kysyä sinulta jotain?", sinä kysyt.
     "Toki", kuiskaan.
     "Miksi rakastat minua niin paljon? Olisi muitakin. Normaaleja..", äänesi hiipuu viimeisten sanojen kohdalla ja minun teki mieli avata silmäni, mutta pidin ne kiinni.
     "Koska sinä arvostat minua."
     Sinä olet hiljaa, tuuli hyväilee kasvojani, se tuntuu ihan kämmeneltä.
     "Kumpa voisin antaa sinulle enemmän", kuiskaat surua äänessäsi. Aurinko menee pilveen.
     "Tämä on hyvä minulle. Minun on hyvä näin. Jos sinunkin on."
     Tunnen kätesi niin nopeasti poskellani, että sävähdän. Siitä on niin kauan, kun viimeksi oikeasti kosketit minua. Mutta kosketuksesi ei jää siihen. Sinä teet jotain, jota en ikinä olisi osannut odottaa. Sinun huulesi hipaisevat oikeasti minun huuliani. Ei tuuli, ei aurinko, ei mikään luonnonvoima. Vaan sinä. Sinä, joka hallitset niitä kaikkia. Sinä itse.
     Sävähdän kosketuksesi voimasta ja sinä vetäydyt nopeasti pois. Kyynel vierähtää poskelleni. Toivon koko sydämestäni, että voisin koskettaa sinua useammin. Nähdä sinut edes kerran. Mutta niin ei voi tapahtua. Se ei ole mahdollista.
      Ei niin kauan, kun sinun kosketuksesi polttaa, ja näkemisesi tekisi minusta tomua jälleen.