Miten hyvältä tuntuukaan pitkästä aikaa lukea kokonainen kirja yhdeltä istumalta. Toki laskea se välillä käsistään hakeakseen syötävää tai muuta, mutta oikeasti lukea se yhdeltä istumalta. En muistanut, että se voi tuntua niin hyvältä.
Olen myös viime aikoina analysoinut sitä, mikä tekee kirjasta hyvän tai huonon. Ja en ehkä vieläkään osaa piirtää sille tarkkoja viivoja, mutta yhden asian osaan kertoa. Kun luku kertoo yhdestä ihmisestä, kirjoitustavan pitäisi olla kuin sen ihmisen suulla tehty. Sen kuuluisi henkiä sitä hahmoa rivien välistä. Tämä on taito, jota en oikein tiedä, miten se tulee esiin ja miten se kehittyy. Mutta varsinkin romaaneissa, joissa on useampi kuin yksi kertoja, hyvät erottuvat huonoista silmänräpäyksessä.
Hyvät kirjoittavat jokaisen hahmon näkökentästä asiat erilaisella tavalla. Ei se koko kirjoitustyyli vaihdu kappaleiden välillä, mutta jokin vaihtuu. Jokin, jonka avulla lukija hahmottaa omassa päässään, että henkilö vaihtuu.
Toki kappaleiden yläkulmassa lukee aina se, kenen näkökulmasta nyt kerrotaa. "Mary", "Lucy" ja niin edelleen. Mutta minun mielestäni se ei auta paljoa, jos rivien välistä ei huo'u Mary tai Lucy, vaan pelkkä monotoninen kerronta, että kumpi tässä nyt onkaan äänessä.
Siksi olen yhä enemmän alkanut antaa arvoa kirjoittajille, jotka tekevät henkilövaihdokset kappaleiden välillä niin taianomaisesti. En tiedä miten he sen tekevät, mutta minä nostan hattua. En varmaankaan koskaan osaisi itse tehdä niin. Ehkä.
Olen viime aikoina ollut hienoisessa kirjajumissa. En tunnu pääsevän eteenpäin ja kirjat tuntuvat tervassa tallomiselta. Minun on pitkään pitänyt lukea jopa Taru sormusten herrasta kirjatrilogia mutta en ole saanut aikaiseksi. Sekin tökkii. Olenko huono lukutoukka, jos en ole lukenut jotakin tiettyä klassikkoa?
Kirja, jonka luin yhdeltä istumalta oli Sally Greenin puoliksi paha. Tämän kirjan ja minun tarinani on hauska. Joskus kokrkeintaan kaksi vuotta sitten olin vieraalla paikkakunnalla, en edes muista missä, suomalaisessa kirjakaupassa pokkarihyllyllä ja lueskelin kirjojen takakansia. Ja tämä kirja jäi mieleeni todella kiinnostavana tapauksena. Laitoin kirjan nimen tietysti ylös kännykkääni, mutta klassisesti kun kännykkä vaihtuu, kirjan nimi jää unohduksiin. Kuukausia tämän jälkeen mietin kirjaa joskus ja sen löytämisen vaikeutta. Miten voisin löytää kirjan, josta en tiennyt nimeä, enkä kirjoittajaa? Vain hämyinen muistelma takakannen tekstistä oli oppaanani.
Kunnes sitten eilen kirjastossa kävellessäni fantasiahyllyn kohdalla silmiini osui kirja. Nappasin sen käteeni, luin takasisäkannen ja löysin etsimäni.
Ja kun tänään vihdoin pääsiin kirjaan käsiksi. Noh, lopputuloksen jo tiedättekin.
Minä olen sitä mieltä että elämää ei ole tehty tuhlattavaksi huonojen kirjojen lukemiseen. Miksi minun pitäisi lukea kirja loppuun, jonka kerrontatyyli ei miellytä? Miksi pitäisi tuhlata aikaansa siihen, että on "pakko" suorittaa jotain loppuun. Pitäisi muistuttaa itselleen, että joskus on ihan okei laittaa huono kirja sivuun ja avata uusi.
Siinä ei ole mitään väärää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti