Lukeminen on harrastus, jota nuoremmat sukupolvet eivät näytä niin paljoa arvostavan. Ainakaan siinä määrin, että jaksaisivat itse ottaa kirjan käteen ja keskittyä sen sanoihin ja tarinaan.
Olen onnellinen siitä, että itse olen poikkeus.
Kun on lukenut elämänsä aikana vähintään satoja, lähemminkin tuhat kirjaa, alkaa turtua tiettyihin piirteisiin. Alkaa arvostamaan hienosäikeistä kerrontaa ja piilomerkityksiä. Tunnistamaan sanoja, joita ei enää normaalissa puhekielessä käytetä. Ja suurimpana omalla kohdallani; tylsistyä onnellisiin loppuihin.
En tarkoita sitä, etten nauttisi kirjoista, joissa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta kaikki päättyy onnellisesti. Prinssi ja prinsessa saavat toisensa, hyvä voittaa pahan ja oikeus tapahtuu. Ne kirjat ovat edelleenkin hyviä ja niillä on paikkansa. Mutta ne ovat ennalta arvattavia, tylsiä. Mitä enemmän luen, sitä enemmän arvostan kirjoja, joissa asiat eivät mene kuten niiden tahtoisi menevän. Lopetin juuri erään mahtavan trilogian lukemisen ja nautin sen lopusta. Sen loppu oli täydellinen sekoitus onnellisuutta ja syvää surua. Eikä se todellakaan päättynyt niin, kuten olisi ensimmäisen kirjan kohdalla olettanut sen päättyvän. Kirjassa kävi niin, että suuremmalla, yhteiskunnallisella mittakaavalla hyvä voitti pahan, vai pitäisikö sanoa vähemmän paha voitti pahan. Mutta kirjan päähenkilön elämä ei päättynyt onnellisesti. Hänen elämänsä rakkaus kuoli, jonka vuoksi hän itsekin kuoli suruun vuosia myöhemmin.
Vuosia sitten olisin saattanut olla vihainen kirjailijalle siitä, ettei tarinan noin olisi kuulunut mennä. Nyt ainoastaan nautin siitä, etten osannut arvata, mitä oli tulossa.
Kirjan loppu sai minut pohtimaan elämää yleensäkin. Onko oikeassakin elämässä niin, että onnellinen loppu on tylsä ja ennalta arvattava? Ja siksi se ei nostata innostuksen väreitä ja suuria tunteita?
Mitä jos elämän suurimmat tunteet syntyvätkin syvimmissä kivuissa ja laaksoissa? Siellä, missä tuntuu miltei mahdottomalta hengittää, jaksaa ja jatkaa eteenpäin. Voisiko olla niin, että ilman vaikeita koettelemuksia ja haasteita elämä ei tuntuisi miltään? Olisivatko onnen ja kiitollisuuden tunteet pienempiä, jos niiden rinnalla ei olisi kipeitä tunteita luomassa onnelle sen syvyyttä?
Olen tänään pohtinut ja huokaillut Jumalalle sitä, että minä en välttämättä tule nauttimaan jokaisesta hetkestä, jonka läpi Hän tahtoisi minua johdattaa. Olen kiukutellut ja pannut hanttiin eräässä kipeässä asiassa omassa elämässäni. Mutta tänään huokaisin erään elokuvan sanoin: "En usko, että tämä toimii, mutta luotan sinuun. Toivottavasti tiedät, mitä teet. " Olen valmis kulkemaan läpi niiden kipeiden ja syvien laaksojen, koska luotan, että Isäni tietää, mitä tekee. Haluan uskoa siihen, että kivun kautta Jumala luo uutta. Ja luo siten niihin ilon hetkiin syvyyden, jota ei saavutettaisi ilman surun laaksossa vaeltamista.
Minä haluan elämän, joka on täynnä syvää onnea. Ja jos en voi saavuttaa syvää onnea käymättä läpi syviä suruja, haluan olla niihin valmis. Kohdata ne Isä rinnallani. Tietäen, että Hän pitää minusta huolen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti